omaishoito on näkymätöntä vastuunkantoa

Omaishoitoa on ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiä. On ikiaikainen perinne antaa hoivaa perheenjäsenelle, joka on sairas tai jonka toimintakyky on heikentynyt. Se on näkymätöntä vastuunkantoa omaisista.

Suomessa joka neljäs täysikäisen, eli 1,2 miljoonan ihmistä auttaa läheisiään, joilla on vaikeuksia selvitä arjesta omin voimin. Arviolta 350 000 suomalaista on omaishoidon kaltaisessa kiinteässä ja likeisessä auttamissuhteessa. Heistä vain murto-osa on virallisen omaishoidon tuen piirissä, jota saa 43 000 ihmistä.

Omaishoidon tuella hoivataan pääosin ikäihmisiä, jotka muuten olisivat pysyvän laitoshoidon tarpeessa. Myös itse omaishoitajat ovat valtaosin eläkkeellä olevia. Näin ei ole muualla maailmassa, jossa kuten Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Ruotsissa tuki kohdentuu suuremmassa määrin ansiotyössä käyville.

Omaishoidon tuki ei ole subjektiivinen, eli ehdoton oikeus. Kunnalla säilyy viimekätinen harkintavalta siitä kenelle tuki myönnetään ja missä muodossa. Niinpä se myöntääkö kunta ylipäätään omaishoidon tukea, millä perusteilla ja hinnalla, vaihtelee suuresti kunnittain. Omaishoitajat ovatkin keskenään epätasa-arvoisessa asemassa asuinkunnasta riippuen.

Laki määrää vähimmäishoitopalkkioksi 381 euroa kuukaudessa, mutta keskimäärin se on noin 450 euroa. Korvaus on mitätön ympärivuorokautisesta yksinäisestä ponnistelusta. Sen tuloksena saadaan kuitenkin mittava säästö julkisiin palvelumenoihin.

Jos omaishoidon tukea ei olisi käytössä, kunnat joutuisivat maksamaan erityyppisenä korvaavana laitos- ja muuna hoitona 1,7 miljardia euroa. Jos lasketaan niiden 350 000 ihmisen työpanos, jotka antavat omaishoidon tyyppistä pysyvää sitovaa hoivaa, niin vaihtoehtoisten palvelujen kustannukset ovat arviolta 3,4 miljardia euroa.

Julkisissa menoissa säästetään siis 3 miljardia euroa vuodessa, kun nykyiseen omaishoidon tukeen käytetty 450 miljoonaa euroa huomioidaan. Tämä hulppea säästö syntyy siitä raadannasta, jota yksittäiset omaishoitajat eri puolilla Suomea näkymättömästi tekevät.

Kunnat käyttävät ikäihmisten kaikkiin sosiaali- ja terveyspalveluihin yhteensä 2,8 miljardia euroa vuodessa. Tätä menoerää pidetään suurimpana yksittäisenä syynä kuntatalouden kasvaviin vajeisiin.

Koko valtakunnassa yli 65-vuotiaiden terveysmenot ovat 8 miljardia euroa, ja kaikkein kallein menoerä, vanhusten laitoshoito maksaa kokonaisuudessaan 1,3 miljardia. Luvut ovat huolestuttavan suuret, väitetään.

Mutta eihän tässä ole kaikki. Miksi kukaan ei muista kertoa omaishoitajien uupumattomasta uurastuksesta, joka kaikelta piilossa tuottaa julkiseen talouteen 3 miljardin euron säästön!

Omaishoitajista enemmistö on eläkkeellä olevia ikäihmisiä. Nämä passiiviväestöksi leimatut ihmiset antavat siis huikean työpanoksen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tästä heitä harvemmin huomataan kiittää.