Pahan akselilla

Astun junasta lähes pilkkopimeään valtaisaan asemahalliin. Tummanpuhuva ihmislauma rynnii. Vihdoinkin perillä. Kaikilla on kiire. En tunne täällä ketään. Hyppy tuntemattomaan.

Mutta minut tunnetaan. En ehdi kunnolla astua asemalaiturille, kun varttuneempi mies kysyy, olenko Suomesta. Perään nuori viehättävä neitonen tiedustelee ”Are you Robert?”. Olen, toiselta nimeltäni. Olemme kohdanneet toisemme: minä ja kaksi opastani.

Olen saapunut Pjongjangiin, Pohjois-Korean pääkaupunkiin. Takana on vuorokauden junamatka Pekingistä. Olen tullut maailman suljetuimpaan ja tiukimmin kontrolloituun maahan. Siksi oppaitakin on kaksi. Valvovatko he toisiaan? Ainakin minulle annettiin heti ymmärtää, että minnekään ei ole syytä liikkua yksin. He, oppaat, ovat koko ajan käytettävissä. Asuvat kanssani samassa hotellissakin.

Olin jo saanut valvonnasta tuta. Juna ylitti aamuvarhaisella rajajoen Kiinan Dangdongista Pohjois-Korean Sinuijuun. Passintarkastuksen jälkeen sain ymmärtää, että seisoisimme asemalla pari tuntia ja ulos voi mennä jaloittelemaan. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.

Hivuttauduin asemarakennukseen. Törmäsin valtaisaan tauluun, jossa ”Suuret, kansan rakastamat johtajat”, isä ja poika Kim Il Sung ja Kim Jong Il kävelevät rennonoloisina lumipeitteisen vuoren huipulla. Edellinen on Korean demokraattisen tasavallan ikuinen presidentti, mutta edesmenneenä hänen poikansa toimii virkaatekevänä kansakunnan johtajana ja asevoimien komentajana.

Muuten asema oli tyhjä. Eikä sieltä ollut ulospääsyä. Ei onnistunut ulosmeno myöskään asemalaiturin sivuitse. Minut komennettiin junalle. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Pikkuhiljaa kävelin junan tulosuuntaan radanvartta poispäin. Etäämmälle ja etäämmälle. Vaihdemiehen koppi, aamuvirkkuja töihinsä kiiruhtajia ja minä muina miehinä joukkoon mukaan.

Näinkö helppoa se oli? Pujahdin sotilaiden ja rajavartioiden huomaamatta kaupunkiin. Jännittävään, salaperäiseen, kiellettyyn. Kortteli korttelilta etäännyin asemalta. Valokuvaaminen on kuulemma kielletty. Mutta testasin rajoja.

Kuvasin kuoppaisia katuja, ränsistyneitä taloja, leikkiviä lapsia, Kim Il Sungin mammuttimaista patsasta, olematonta liikennettä, maissinjyvien kuivatusta kadulla, kärrymiestä. Tämä nyt sitten on luoksepääsemätön Pohjois-Korea. Nälässä ja tiukassa herran nuhteessa täällä kuulemma eletään.

En nähnyt kerjäläisiä enkä nälkiintyneitä. Rähjäistä, mutta järjestys tuntui vallitsevan. Elintaso vastannee alemman keskitulon kehitysmaan tasoa.

Entä kontrolli? Liikuin vapaasti, mitä nyt ihmiset vähän hämmästelivät outoa ulkomaan kulkijaa.

Oli aika palata. Samaa tietä takaisin. Yhtä viattomana ja huolettomana kuin lähdin. Kaikki hyvin siihen asti, kunnes tulin asemalaiturille. Sotilaita iso joukko. Päällikkönsä pysäytti ja pyysi odottamaan. Paikalle kutsuttiin passintarkastaja. Hänelle selitettiin – sen ymmärsin elekielestä – että olin kiertänyt kaupunkia ja valokuvannut.

Kun on vaikea paikka, kannattaa yrittää totuutta. Kyse oli aamukävelystä ja perhekuvista. Niin kuin olikin. Mistä minä tiesin, ettei aseman ulkopuolelle voinut mennä. Ensi kertaa maassa. Valokuvani katsottiin moneen kertaa huolella. Niiden hävittäminen oli kovin työlästä, joten lopulta antoivat periksi. Sain ensi kosketuksen Pohjois-Koreaan, ja muistoksi jäi vielä kuvasarja.

Mietin vain, oliko koko näytelmä ansa. Antoivat minun mennä kaupunkiin. Seurasivat, mitä tein ja tarkkailivat sitä, kuinka pitkälle aioin. Aikeeni olivat sittenkin viattomat. Uteliaan tarkkailijan havainnointia.

Pohjois-Korea on hankkinut ydinaseen ja pysyvästi. Kuulen karua tekstiä Puolan suurlähettiläältä ja EU:n edustajalta Roman Iwaszkiewicziltä. Niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, tämä köyhä, ränsistynyt, itsepäinen, koko maailman hylkimä paariavaltio on nyt ydinasevalta. Vai onko asetelma jopa looginen?

Sitä niittää mitä kylvää. George W. Bush ryhtyi luokittelemaan. ”Pahuuden akselille” pistettiin Irak, Iran, Pohjois-Korea ja vielä hyökättiin Irakiin joukkotuhoaseita jahtaamaan. Kummallinen Aasian matkani oli pannut minut kiertämään pahuuden akselia: Iran, Keski-Aasia ja lopulta Pohjois-Korea.

En hämmästele, jos Pohjois-Koreassa perustellaan ydinaseen hankintaa sillä, että se on viimekätinen tae hillitä Yhdysvaltojen intoilua. Se on varmaa, että Bushin puheet eivät ainakaan auttaneet Pohjois-Korean pitämistä ydinsulkusopimuksen piirissä. Nyt – ensimmäisten ydinkokeiden jälkeen – he ovat sen ulkopuolella. Eivätkä kenenkään eduksi, eivät itsensäkään.

Mutta Pohjois-Koreassa ajatellaan toisin. Kansakunta on ”voittoisalla tiellä” luottaessaan armeijaansa ja suureen johtajaansa Kim Jong Iliin. Maan kansantuotteesta käytetään peräti 17 prosenttia puolustusmenoihin. Maailmanennätys alallaan. Pojat on värvätty kolmeksi vuodeksi armeijaan ja tytötkin ovat vapaaehtoisina kansankunnan asevoimien palveluksessa. Sirkusesityksiä myöten ihannoidaan sotilaiden urotöitä niin sodassa kuin rauhassa.

Armeija pitää yhteiskunnan kurissa ja järjestyksessä. Upseerit ovat eliittiä ja kommunistisen puolueen johto ei niinkään johda puoluetta kuin armeijaa. Sotakommunismia? Se ainakin ymmärretään, että valta kasvaa kiväärin piipusta.

Pitäisikö tällaiseen maahan rakentaa parlamentaarisia yhteyksiä? Siksi olen matkalla ETYJ:n parlamentaarisen yleiskokouksen puolesta. Emmittää.

Euroopassa ajatellaan, että parempi engagement, sitouttaminen, kuin isolation, eristäminen. Rakentamalla yhteyksiä voimme paremmin vaikuttaa pitkällä juoksulla kuin vain jyrkästi tuomitsemalla. Esimerkki vaikuttaa, kanssakäyminen luo uusia malleja. Diktatuurit eivät muuta kaipaa kuin eristämistä: sitähän me sanoimme, ulkomaailma meitä sortaa, siksi seisomme omien johtajien takana.

Pohjois-Korea panee miettimään.