Saako Natosta keskustella?

Ravintola Juttutuvan kabinetissa vedimme henkeä. Oli juuri väitelty Suomen turvallisuudesta ja Natosta. Täpötäysi ravintolasali oli hetkeä aiemmin eläytynyt vahvasti väittelyymme. Ja Suomessa ei mukamas debatoida, ei ainakaan eläviä poliittisia keskusteluja. Mutta me teimme sen.

Liisa Jaakonsaari heitti teesin. Minulla oli opponoijan rooli. Kustoksena kenraali Gustav Hägglund ja väittelyä juonsi ex-suurlähettiläs Pekka Korvenheimo. Hän se taiston tauottua kertoi tarinan.

Elettiin 1970-luvun loppua. Brasilian suurlähettiläänä Korvenheimolla oli tilaisuus tavata Paraguayn diktaattori, kenraali Alfredo Stroessner. Tämä onnitteli Suomen täysivaltaista edustajaa ja pyysi lähettämään presidentti Urho Kekkoselle terveisiä. He, Stroessner ja Kekkonen, olivat tuolloin maailman kaksi pisimpään vallassa ollutta vaaleista toiseen valittua valtionpäämiestä. Korvenheimo ei viitsinyt muistuttaa Paraguayn diktaattorille, että Suomessa tosin välillä poikkeuslaeilla Kekkosen valtakausia jatkettiin. Voihan Venäjä!

Se oli sitä aikaa. Presidentin asema oli tabu ja yhtä pyhitettyä oli ulkopoliittinen liturgia. Sitä ei vähemmän vihityn kannattanut yrittää tulkita, tai muuten hukka peri.

Tänäänkin meillä on tabu, tykittää Jaakonsaari. Natosta ei uskalleta puhua. Eletään kuin kylmän sodan vuosina. Nato nähdään mörkönä, jota ei pitkällä kepilläkään uskalleta koskea. Puuttuu avoin ja rehellinen turvallisuuspoliittinen keskustelu.

Jos kylmän sodan aikaan puolueettomuuspolitiikka pakotti meidät väistelemään, niin nyt tarvitaan aktiivista osallistumista. Meillä ei ole varaa eristäytyä impivaaraamme. Ja Jaakonsaari jatkaa: Nato on muuttunut. Se on tänään tärkein transatlanttinen turvallisuusfoorumi ja keskustelupaikka. Se on ensisijassa kriisinhallintaorganisaatio, joka yrittää hillitä pahimpia levottomuuspesäkkeitä maailmalla. Me elämme jo väritelevision aikaa, mutta yhä vain Natoa katsellaan kuin mustavalkotelevisiota.

Vastaansanomatonta. Maailma on muuttunut. Natokin on muuttunut. Mutta eivät baltit menneet sotilasliittoon mukaan siksi, että se on tärkeä keskustelufoorumi tai harjoittaa kriisinhallintaa Afganistanissa. He liittyivät Natoon Washingtonin sopimuksen 5. artiklan vuoksi, artiklan, joka antaa turvatakuut ja päästi heidät viime kädessä Yhdysvaltain ydinsateenvarjon alle. Baltit olivat kiinnostuneita mustavalkotelkkarista.

Kyllä Suomessakin Natoa pitää arvioida juuri siksi, miksi se on olemassa. Se on sotilasliitto. Kun Nato-jäsenyyttä mietitään, on olemassa vain yksi peruste: vahvistuuko Suomen turvallisuus vai ei.

Sotilasliitot ovat aina hieman kyseenalaisia turvallisuuselimiä. Ne perustuvat vastakkainasetteluun ja jopa ruokkivat niitä. Eikö presidentti Mauno Koivisto yhä jaksa muistuttaa, mitä Suomen historian mustimmat sivut kertovat: meidät on vedetty mukaan muiden sotiin – pahimmillaan etumaastoksi.

Puolueettomuuspolitiikka kylmän sodan kaudella pyrki pitämään meidät suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Siksi väistely. Tämän päivän turvallisuusuhat terrorismi, kansainvälinen rikollisuus tai ympäristökatastrofit edellyttävät taas yhteistä vastuunottoa. Ei niiden suhteen julistauduta puolueettomiksi. Tarvitaan aktiivista osallisuutta globaalimitassa.

Juuri siksi jäsenyys EU:n turvallisuusyhteisössä on niin tärkeää. Juuri siksi myös pidättyvyys Nato-jäsenyydessä on viisautta. Meidän ei kannata kaventaa globaalia turvallisuus- ja kehityspoliittista otettamme. Ymmärrän hyvin presidentti Tarja Halosen kannan. Hän toimii maailmanlaajuisesti joka ilmansuuntaan liikkumatilansa säilyttäen.

Entä Nato-tabu ja käymätön keskustelu? On keskusteltu siitä, että ei keskustella. Näin ne, joilla on tarve muuttaa linjaa ja viedä Suomi Natoon. Ne joilla tällaista tarvetta ei ole, eivät suuremmin Nato-keskustelua kaipaa.

Katsokaa Ruotsia, Itävaltaa tai Irlantia. Ei siellä keskustella, että Natosta ei saisi keskustella. Miksi? Siksi, että Nato-jäsenyys ei ole ohjelmassa. Eletään hyvässä yhteistyössä joka suuntaan ja pidättäydytään sotilasliiton jäsenyydestä. Eikö siinä olisi meillekin malliksi – for the time being.

[päivitys 5.12.2007]
Pekka J Korvenheimo on laatinut tähän blogiin vastakommentin:
Suomen Urho Kekkonen ja Paraguayn Alfredo Stroessner

kiljunen
Sosialidemokraatit Vantaa

Olen 69-vuotias kansanedustaja, neljän lapsen isä ja viiden lapsen isoisä. Eduskuntaan valinta vuonna 1995 muutti harrastuksen ammatiksi. Politiikka, yhteisiin asioihin vaikuttaminen on aina kiehtonut.
Olen ollut Vantaan kaupunginvaltuutettu vuodesta 1985 ja lähiötyöstä poliittinen toimintani alkoi. Olen voinut asteittain kasvattaa poliittista toimintasädettäni.
ETYJ:in puheenjohtajan erityislähettiläänä, ETYJ:in parlamentaarisen yleiskokouksen jäsenenä ja Keski-Aasian erityisedustajana sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja suuren valiokunnan jäsenenä sekä Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen varapresidenttinä minulla on tarjoutunut tilaisuus olla aktiivinen erityisesti kansainvälisissä kysymyksissä. Kansainvälinen toimintani ei ole poissa työstä oman maamme ja kuntamme kehittämiseksi, se on juuri sitä. Yhteisvastuu ei tunne rajoja. Suomi on yhä kiinteämmin osa Eurooppaa ja maailmaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu