Voin pahoin Pohjois-Irakissa

Tukholman lentokentällä sain käsiini tuoreen Ilta-Sanomat. ”Lainatut”-palstalla Maarit-Feldt-Ranta kertoi, kenen kanssa olisi halukas vaihtamaan päiväksi paikkaa. Minun! Syykin selvisi: ”Olen kuullut, että Kimmo Kiljunen pystyy olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Sitä voisi kokeilla.”

Mutta Maarithan on oikeassa. Sen saivat matkatoverini tuta. Olin matkalla Pohjois-Irakiin. Minun ei pitänyt lähteä, koska olen juuri viimeistelemässä kirjaani globalisaatiosta ja Edita kustantajana on pannut tiukan aikataulun. Käsikirjoituksen tulee olla valmis helmikuun puolivälissä.

Mitä tehdä? Kahdessa paikassa kun ei voi olla yhtä aikaa: Erbilissä, kurdien pääkaupungissa Pohjois-Irakissa ja Luumäellä, kirjoittajankammiossani Kaakkois-Suomessa. Tein sen silti. Yhdistin kaksi paikkaa. Otin kirjoitustyöni matkalle mukaan.

Ensimmäinen ongelma oli, kuinka päästä autonomisen kurdihallinnon alueelle Kurdistaniin. Yhdelläkään eurooppalaisella lentoyhtiöllä ei ole sinne suoria lentoja. Sen estää Turkki, joka ei anna ilmatilaansa käyttöön lentoihin, jotka yhdistäisivät Pohjois-Irakissa elävät kurdit muuhun maailmaan. Kurdit pidetään eristyksissä.

Järkevää politiikkaa?! Kurdien eristäminen synnyttää vastarintaa ja lisää ongelmia. Olisiko Turkilla muuta tapaa suhtautua niin omassa maassa kuin naapureissa elävään vähemmistökansaan?

Kurdit ovat maailmassa suurin kansa ilman valtiota. Sen heille lupasivat ympärysvallat ensimmäisen maailmansodan jälkeen ottomaanien imperiumin hajotessa. Britannian ja Ranskan etupiiritaistelu Lähi-idässä esti kuitenkin itsenäisen Kurdistanin synnyn. Kurdit jätettiin hajalleen viiden valtion alueelle. Tänään heitä on lähes 25 miljoonaa.

Turkissa elää yli kymmenen miljoonaa kurdia tai vuoristoturkkilaista, kuten heitä siellä kutsutaan. Iranissa on kuutisen miljoonaa, Irakissa viisi miljoonaa, Syyriassa yli miljoona ja Azerbaidzanissa muutama satatuhatta kurdia.

Yli miljoona kurdia elää maanpaossa ympäri maailman. Jotkut ovat jopa eksyneet tänne pohjan perukoille. Yksi heistä on Shakho Sadiq. Hän on kotoisin Pohjois-Irakista ja tullut pakolaisena Suomeen parikymmentä vuotta sitten. Sain hänen kauttaan kutsun osallistua Erbilissä järjestettävään kansainväliseen konferenssiin Kurdistanin kansanmurhasta, jonka toimeenpani Saddam Husseinin hallinto 1980-luvulla.

Tapaan Kurdistanin parlamentin puhemiehen Adnan Muffin ja varapuhemiehen Kemal Kerkukin. Voin vain ihaillen ihmetellä, kuinka täällä Pohjois-Irakissa eletään täysin toisissa oloissa kuin muualla Irakissa. Amerikkalaisten invaasion jälkeen Irak on ajautunut sisällissotaan. Täällä pohjoisessa ei kuitenkaan taistella. Kurdit ovat ottaneet vallan – ensimmäisen kerran historiassa – ja varmistaneet yhteiskuntarauhan. Heidän oma armeijansa peshmarga pitää alueella järjestystä ja kaiken komistaa kurdien oma lippu, joka vain täällä, Pohjois-Irakissa voi vapaasti liehua. Kaikkialla sen näkeekin, jopa jättikokoisena Erbilin keskustassa.

Minulle palautetaan mennyttä mieleen. Kuinka täällä elettiin ennen. Kurdit olivat nousseet 1970-luvun alussa kapinaan vaatien vähemmistöoikeuksia. Kansannousu kukistettiin julmasti. Sadattuhannet pakenivat naapurimaihin. Pahempaa seurasi, kun Saddam Hussein kaappasi vuonna 1979 vallan Irakissa. Alkoi systemaattinen kurdien vaino. Se huipentui vuosina 1987–88 toteutettuun kansanmurhaan, jolle annettiin koodinimi Anfal. Arviolta satatuhatta kurdia kuoli ja pakolaisaalto vain kasvoi.

Kurdikyliä vastaan käytettiin jopa kemiallista asetta. Halabja on tullut ihmiskunnan historiaan yhtä surullisenkuuluisaksi paikaksi kuin Hiroshima tai Auschwitz. Maaliskuun 16. vuonna 1988 Irakin ilmavoimat pommittivat kokonaista kurdikaupunkia myrkkykaasuilla. Yli 5 000 ihmistä jäi raadoiksi kaduille, kellareihin ja talojensa pihoille. Toistakymmentätuhatta ihmistä jäi kituvana elämään. Järkyttävä tuho.

Vierailin Halabjan joukkomurhan hautausmaalla. En tahdo uskoa, että elinaikanani on tällaista tapahtunut. Eikä vain kaukana historiassa.

Kuulen tarinaa. Sotilaskoneet muodostelmana taivaalla. Ihmiset pakenevat suojiin, kunnes havaitsevat kavalamman aseen kuin räjähteiden olevan käytössä. Ilma on myrkkykaasuista sakeana. Naapurit ja läheiset kuolevat kammottaviin kouristuksiin. Jotkut onnistuvat sokeutuneina pakenemaan elämään.

Saddam Husseinin hallinto tuhosi pettureiksi kokemiaan oman maansa kansalaisia. Halabja ei ollut yksittäistapaus, vaikkakin modernin historian julmin esimerkki kemiallisen aseen käytöstä. Kymmeniä kurdikyliä tuhottiin myrkkykaasuilla. Hyödyllinen ase. Voi hävittää ihmiset ja jättää rakennuskannan koskemattomaksi.

Halabjasta levisi tieto maailmalle, mutta maailma oli hiljaa. Saddam Hussein kävi tuolloin sotaa Irania, lännen arkkivihollista vastaan. Vihollisesi vihollinen on ystävä. Me vaikenimme Saddam Husseinin julmimmista rikoksista.

Varapuhemies Kemal Kerkukin avasi työhuoneensa tietokoneen. Hän halusi näyttää dokumenttifilmiä Saddamin salaisen poliisin kuulustelumenetelmistä ja rankaisuista. Kuten Adolf Hitler, Josef Stalin ja Pol Pot aikoinaan, Saddam Husseinkin turvallisuuselimet dokumentoivat tarkasti uhriensa kohtalon. Meillä oli dokumentti silmiemme edessä.

Mitä näimme: naamioidut sotilaspoliisit hakkaavat kepeillä uhrinsa kuoliaaksi, kirveellä lyödään kuulusteltavan käsi, toiselta katkotaan sormet, kolmannelta revitään kieli, neljänneltä murskataan sukuelimet, viides ja kuudes työnnetään parvekkeelta silmät ja kädet sidottuina katuun murskautuen.

Pyydän anteeksi. En voi katsoa enempää. En voi. Lähes oksennan. Pakotan itseni olemaan ajattelematta näkemääni. Koko päivän, kun vain oli pysähtynyt hetki, kauhukuvat nousivat mieleni syvyyksistä. En tahdo hallita sieluni liikkeitä. Näin liikaa.

Enkä vain nähnyt. Minulle myös kerrottiin. Matkatoveristani Shakho Sadiqista alkaen kuulin henkilökohtaisia kauhutarinoita pidätyksistä, kuulusteluista, rääkkäyksestä ja lopulta onnekkaiden kohdalla pakenemisesta. En kestänyt enää kuulla. Voin pahoin. Liika on liikaa. Ja tätä kärsimystä on ollut joidenkin ihmisten oma elämä!

Historian ironiaa on se, että kurdit vapautuivat Saddam Husseinin hallinnon alta amerikkalaisten ansiosta. Niiden samojen amerikkalaisten, jotka yhdessä vaiheessa olivat valmiita Saddamia tukemaan.

Perusihmisoikeuksiin ei voida suhtautua valikoivasti. Ne ovat aina ja kaikkialla jakamattomia. Kurdien asia on meidän kaikkien. Kansoilla on oikeus omaan identiteettiin ja itsemääräämiseen. Sitä on syytä kunnioittaa.