Namibia – 30 vuotta sitten

Tervetuloa Windhoekiin. Sinun ohjelmasi täällä on luettavissa aamun lehdestä, toivotti Suomen kunniakonsuli Libolly Haufiku minut tervetulleeksi Namibiaan. Olin tullut avaamaan valokuvanäyttelyäni, ja sitä mainostettiin laajalti.

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten olin laskeutunut samalle Windhoekin lentokentälle. Nuorimies oli ensimmäisellä Afrikan matkallaan. Jännittynyt ja utelias. Ensi kosketus mustien maanosaan.

Ihmettelin lentokentällä tapaamiani: amerikkalaisia turisteja safarimatkalla, valkoisia sotilaita, saksalaisia bisnesmiehiä, valkoisia eläkeläisiä paluumatkalla Euroopasta. Olen Afrikassa, mutta missä ovat afrikkalaiset? Vasta kantajien ilmaantuessa kohtasin ensimmäiset mustat.

Kolmekymmentä vuotta sitten en tullut Namibiaan, vaan Lounais-Afrikkaan. Tulin suljettuun yhteiskuntaan. Se oli Etelä-Afrikan rotusortohallituksen valvonnassa ja sotatilassa.

Keräsin tutkimusaineistoa kirjaani ”Namibia – viimeinen siirtomaa” varten. Otin runsaasti valokuvia kansainvälistä solidaarisuustyötä varten. Nyt näistä valokuvista on rakennettu näyttely Apartheid and Contract Labour in Namibia 1978 tunnetun ruotsalaisen valokuvaajan Per Sandenin tuottamana.

Mutta vieläkin enemmän. Valokuvakokoelmani tulee olemaan runkona, kun Walvis Bayssa, Namibian suurimmassa satamakaupungissa avataan maan ensimmäinen apartheid-museo. Se syntyi ideastani.

Kävin vuosi sitten maassa ja näin purettavaksi määrätyn sopimustyöläisten valtavan parakkialueen jäänteet Kuisebmundissa, Walvis Bayssa. Minulla oli valokuvia keskitysleiriä muistuttavasta kompleksista sen parhailta päiviltä.

Valtavassa kasarmissa asui aikoinaan 12 000 mustaa sopimustyöläistä. Heidät oli tuotu maan pohjoisosista työskentelemään Rössingin uraanikaivoksella ja kaupungin satamassa. Elinolosuhteet muistuttivat orjuutta.

Valkoisten hallitsemalla alueella, joka kattoi kaksi kolmasosaa maasta, ei mustilla ollut oikeutta liikkua kuin luvalla. Kaikilla mustilla oli oltava passi ja työlupa. Mustien reservaatit maan syrjäkulmilla olivat elinkelvottomia. Oli pakko hakea toimeentuloa muualta, valkoisten hallitsemasta taloudesta. Oli luotu sopimustyöjärjestelmä.

Mustamies Ovambomaalta värväytyi töihin etelään. Hän teki kuudesta kahdeksaantoista kuukauteen pitkän työsopimuksen. Siksi ajaksi hän siirtyi töihin kaivoksille tai tuotantolaitoksiin. Ilman perhettä. Ei lomia. Kymmenen tunnin pituiset työpäivät kuusi päivää viikossa.

Palkka oli taskuraha. Sopimustyöläinen kun sai asunnon ja ruuan. Reservaattiin jätetty perhehän tuli toimeen luontaistaloudessa.

Saiko sopimustyöläinen asunnon?! Kurjempi kuin koirankoppi. Käsittämättömän suuri, suljettu parakkialue. Kuin vankila. Vain yksi sisäänkäynti, jota turvallisuuspoliisi vartioi. Ei yhtään ikkunaa ulos. Yhdessä huoneessa asui kuusitoista miestä. Vuoteena betonilaatta kolmessa kerroksessa. Miehiä syötettiin kuin hevosia. Vapaa-ajan harrastuksina oli raamattupiiri ja kapakka.

Tätä todellisuutta kuvasin vuonna 1978. Tämän todellisuuden jäänteitä on vielä fyysisesti nähtävissä, mutta kovaa vauhtia ne ollaan hävittämässä nykyisestä rotusorrosta vapautuneessa Namibiassa.

Eikö tuon hirvittävän sopimustyöläisten kasarmin jäänteet pitäisi säilyttää, huudahdin vuosi sitten. Historian mustat sivut opettavat.

Suomen lähetystössä kuultiin huudahdukseni. Niin vain Walvis Bayn kaupunki on avaamassa Suomen hallituksen tukemana ainutlaatuisen apartheid-museon entiseen siirtotyöläisten asuntolakasarmiin. Valokuvani 30-vuoden takaa tulevat olemaan museon keskeistä materiaalia.