Suurvallaksi julistautumalla

Suomesta halutaan kansainvälisen rauhanvälityksen suurvaltaa. Pääministeri Mari Kiviniemi on aikeissa kutsua eduskuntaryhmien puheenjohtajat kokoon miettimään Suomen rauhanvälitystoiminnan kehittämistä. Hän haluaa nostaa Suomen profiilia kansainvälisessä toiminnassa. Yhtenä tavoitteena on kampanjoida Suomen jäsenyydestä YK:n turvallisuusneuvostossa. 

Pääministeri tukeutuu ulkoministeri Alexander Stubbin aikaisempaan aloitteellisuuteen. Ulkoministeriö on jo pidempään ahkeroinut vahvistaakseen Suomen panosta ja näkyvyyttä rauhanvälitystoiminnassa. 

Pienenä, sotilaallisesti liittoutumattomana maana Suomelta on totuttu odottamaan rakentavia, puolueettomia ehdotuksia ja toimia kansainvälisessä diplomatiassa. Kukkeimpana esimerkkinä on tietysti presidentti Martti Ahtisaaren työ, joka on palkittu Nobelin rauhanpalkinnolla.  

Kiviniemen-Stubbin hallitus on oikeilla jäljillä. Pyrkimys rauhanvälityksen vahvistamiseen on hyvä ja kannatettava. Eduskunnan informointi ja mukaanotto on myös paikallaan.  

Mutta ei suurvallaksi tulla julistautumalla. Teot puhuvat, ei tahto. Tasavallan presidentti Tarja Halonen on muistuttanut aiheellisesti, että rauhanvälitysroolin edistäminen vaatii vakavaa paneutumista ja panostuksia.  

Yhtenä ulottuvuutena on kehitysyhteistyö. Uskottavalle rauhanvälityksen suurvallalle ei vetele, että vuodesta toiseen laistetaan tehdyistä kansainvälisistä sitoumuksista. Kehitysavun osalta Suomelle on tähän asti riittänyt ratsastaa muiden pohjoismaiden hyvällä maineella. Kiviniemen-Stubbin hallitukselta odotetaan selkeitä päätöksiä, jotta vuonna 1970 tehty lupaus 0,7 prosenttia kansantuotteesta kehitysyhteistyöhön pannaan toimeen. 

Eduskuntaryhmiä halutaan mukaan miettimään rauhanvälitystä. Ajatus ei ole huono, mutta tämä tapahtuu samanaikaisesti, kun eduskunta itse on ollut supistamassa kansanedustajien toimintaedellytyksiä kansainvälisissä suhteissa.  

Presidentti Halonen muistutti, että vaatii sitkeää ja pitkäjänteistä työtä kansainvälisessä politiikassa ja rauhanprosesseissa ennen kuin voidaan odottaa muiden luottavan ja kutsuvan hätiin. ”Sanoisin varovaisesti, että suurvallaksi ei tulla tässä eikä muissakaan asioissa itse haluamalla.”  Kyse on harkituista ja oikeista kansainvälispoliittisista linjauksista. Niitä on syytä odottaa hallitukselta. 

Kokoomuksen ulkopoliittinen innokkuus ei kaikilta osin ole luonut kuvaa vakaasta ja ennakoitavasta asennoitumisesta. Pienelle maalle on eduksi, jos se kykenee ulkopolitiikassaan nojautumaan sisäiseen kansalliseen yhteisymmärrykseen. Sen eteen kannattaa tehdä töitä. Ei ole syytä kilpailla ja kerätä halpoja julkisuuspisteitä rohkeimmista ja ennakkoluulottomimmista kannoista.  

Ketä palkitsee, että jatkuvasti pidetään yllä keskustelua sotilaallisesta liittoutumisesta tilanteessa, jossa sen kansallista turvallisuutta vahvistavasta merkityksestä ei ole selvyyttä. Ketä palkitsee kuvitelma, että hiiri on karhun vertainen, kun vetää tätä viiksestä. Kokoomuksen Nato- ja Venäjäpuheet eivät mitenkään edistä pyrkimyksiä rauhanvälityksen suurvallaksi.  

On hyvä muistaa vanha koeteltu viisaus: parempi, että ystävät ovat lähellä ja viholliset – jos sellaisia on – kaukana, kuin että viholliset ovat lähellä ja ystävät kaukana.