Venäjä – omintakeinen demokratia

Sali hiljenee. Venäjän presidentti Dmitri Medvedev nousee korokkeelle. Vietetään Jaroslavlin kaupungin 1000-vuotisjuhlia. Venäläinen poliittinen kerma on paikalla ja runsaasti ulkomaisia arvovieraita. Kaksi päivää on pidetty kansainvälistä juhlakongressia aiheena: ”Moderni valtio, demokratia ja tehokkuus”. On Venäjän presidentin aika puhua. 

”Ei Venäjän demokratia ole taantunut, sillä Venäjällä ei ole koskaan ollut varsinaista demokratiaa. Meidän demokratiamme on nuorta ja epätäydellistä. Meillä on oma demokratiamallimme. Parlamentaarinen demokratia johtaisi meillä katastrofiin kuten Kirgisiassa.”  

Presidentti Medvedev on puhunut. Jäin mietteisiin.  

Mitä demokratia tarkoittaa? Sana tulee kreikasta. Sen kantasanoina ovat demos, kansa ja kratos, valta. Se siis tarkoittaa kansanvaltaa.  

Itä-Euroopan sosialistimaita kutsuttiin aikoinaan kansandemokratioiksi, eli olivat tuplademokratioita? Vai tuleeko kaksinkertaisesta teesistä antiteesi. 

Entä Kiina? Se on yhä perustuslakinsa mukaan ”kansan demokraattinen diktatuuri”. Se on myös ”sosialistinen markkinatalous”. Kaikki siis kelpaa ja sanoilla ei ole väliä. On kissa musta tai valkoinen, kunhan se pyydystää hiiriä, totesi aikoinaan Kiinan uudistuspolitiikan arkkitehti Deng Xiaoping. 

Mutta tämä ei riittänyt meille Jaroslavliin kokoontuneille kansainvälisille puhujille. Demokratia tarkoittaa muutakin kuin vain retorista heittoa.      

Poliittisessa päätöksenteossa on neljä vallankäytönmuotoa: pakkovalta ja yksinvalta sekä edustuksellinen valta ja osallistava vallankäyttö. Kaksi ensimmäistä ovat autoritaarisia ja kaksi jälkimäistä demokraattisia. Kukin vallankäytönmuoto hakee yhteiskunnallista oikeutusta. 

Pakko- ja yksinvalta perustelevat itsensä päämääristä. Tavoitellaan turvallisuutta, vakautta ja taloudellista tehokkuutta. Vallanpitäjillä on totuus hallussa ja viime kädessä kansa viedään pakolla onneen.  

Edustuksellinen ja osallistava valta perustelevat itsensä politiikan keinojen kautta. Edustuksellisessa ja suorassa demokratiassa päämäärät eivät pyhitä keinoja. Pikemminkin päämäärien hyväksyttävyys riippuu siitä, minkälaisin keinoin ne ovat saavutettavissa. Demokratiassa ei viedä pakolla onneen.  

Epäilemättä, ihanteellisinta olisi elää jalossa diktatuurissa. Poliittinen päätöksenteko olisi tehokasta ja kaikkien parhaaksi. Mutta entä jos järjestelmä tuottaa huonon diktaattorin?  

Siksi demokratia. Se mahdollistaa vallankäyttäjien valinnan, valvonnan ja vaihtamisen. Se pakottaa kompromisseihin ja kokonaisuuden edun huomioimiseen. Päätöksenteko ei ehkä ole niin nopeaa ja tehokasta, mutta saavutukset ovat kestävämpiä.  

Venäjä voi uskotella elävänsä muista erillään ja rakentavansa suvereenia demokratiaansa, mutta ei se pääse karkuun yhteisistä perusteista, joilla kansanvaltaista yhteiskuntaa rakennetaan. Suurta johtajaa kaipaavan kansan täytyy uskoa, että parempi antaa poliittisten ristiriitojen elää parlamenttiväittelyissä kuin kaduilla.  

Kirgisia on kovin huono esimerkki presidentti Medvedevin ottaa esille. Totta, että uuden perustuslakinsa myötä entinen neuvostotasavalta haluaa rakentaa parlamentaarista demokratiaa. Mutta mikä on vaihtoehto? Sekö, että kaduilla ja toistuvilla vallankeikauksilla ratkaistaan politiikan ongelmat? Annettakoon mieluummin vapailla vaaleilla valitun parlamentin ratkaista pulmat.