Pelon maa

Päivää, tervetuloa Kabuliin. Käsi lipassa minua tervehtii lentokentän vastaanotossa suomalainen sotilas, luutnantti Juha Lotti. Sitten aivan ensimmäiseksi turvaliivit ja kypärä. Olkaa hyvä nouskaa panssaroituun sotilasautoon.
Minua alettiin viedä halki kaupungin. Pysähtymättä. Se on varotoimi. Ulkomaiset sotilasajoneuvot eivät pysähdy. Liikennevirta antaa kummasti tietä. Miksi ei antaisi. Amerikkalaiset ovat opettaneet tavoille. Liian lähelle tultaessa ammutaan. Ensin varoituslaukaukset ilmaan. Jos ei auta, niin kohti. Riskejä ei oteta. Pommimiehiä ei päästetä ehdoin tahdoin viereen.
Kummituskaupunki. Täysin epätodellinen. Mikä määrä piikkilankaa. Betoniesteitä. Muureja. Vartiotorneja. Panssaroituja sotilasajoneuvoja. Kiväärimiehiä. Miehistönkuljetusvaunuja haupitsit ojolla. Tympeät betonirakennukset suojamuurien takana.
Majapaikkani sisäänkäyntikin oli monen tarkistuspisteen kautta. Lopulta kaksi korkeata teräsovea auton juuri mennä. Ensin toisesta sisään, se kiinni ja sitten vasta seuraava teräsportti aukeaa. Aseistettuja vartiomiehiä piha täynnä. Tervetuloa Serena hotelliin. Viimeksi tammikuussa täällä räjähti pommi: seitsemän kuollutta.
Ei ollut kaksisempi seuraavakaan yöpaikkani. Suomalaisten tukikohta. Ensimmäiseksi sielläkin esiteltiin pommisuoja. Edellisenä torstaina oli raketti lentänyt ylitse ja murskannut naapurikorttelista talon. Se oli tarkoitettu tänne, ISAF:n sotilastukikohtaan. Lohduttavaa kuultavaa.
Afganistanissa soditaan. Siitä sain heti tuta maahan astuessani. Kansainvälisin voimin yritetään tukea maan horjuvaa, pataanipäällikkö Hamid Karzain johtamaa keskushallintoa. Se nostettiin valtaan amerikkalaisten toimesta näiden kukistaessa mullah Mohammad Omarin terroristeiksi leimatun Taleban-hallinnon.
Nyt maassa on lähes viidenkymmenen tuhannen miehen vahvuiset kansainväliset kriisinhallintajoukot, ISAF. Niiden mukana toistasataa suomalaista rauhanturvaajaa. Päälle vielä lähes kolmekymmentä tuhatta amerikkalaista sotilasta.
Ovat melkoiset voimat. Hurja on mittakaava, kun maallikko ihmettelee sotilaiden määrää ja tukikohtien suuruutta. Suomalaisilla on vain pieni huoltoyksikkö Kabulissa. Pääosa joukoista on pohjoisessa Mazar-e Sharifin kaupunkiin sijoitetussa suuressa sotilastukikohdassa. Siellä suomalaisia komentaa everstiluutnantti Manu Tuominen.
Miehet tekevät työtä käskettyä. Osana suurmittaista kansainvälistä operaatiota. Kuinka rauhoittaa maa. Taleban ja eräät muut ääriliikkeet ovat voimistuneet. Heidän erityisenä kohteinaan ovat ulkomaalaiset. Sekä sotilaat että siviilit.
Pommi-iskut sotilastukikohtiin, poliisiasemiin, lähetystöihin, saattueisiin. Ulkomaisen sotilaan päästä maksetaan käyvällä kurssilla 7000 dollaria. Ilmeisesti myös käypä hinta?! Kidnappaukset, joiden uhreiksi valikoituu siviilejä, avustustyöntekijöitä ja lehtimiehiä. Lunnaat ovat uskomattomat. Saatetaan pyytää miljoonia.
Kukaan valkonaama ei liiku kaupungilla. Ei yksin eikä seurassa. Vain aseistettujen turvamiesten kanssa ja silloinkin valikoituja reittejä. Tai pikemminkin reittejä jatkuvasti vaihdellen, jotta seuraajat eivät pysyisi perässä.
Vastarintaliike perustelee toimintaansa sillä, että vieraat valloittajat pitää saada maasta pois. Samalla päästään eroon korruptoituneesta hallinnosta. Palautetaan laki- ja järjestys. Siitä saatiin kyllä tuntuma Talebanin 1990-luvulla hallitessa maata. Pataanien ja kiihkoislamilaisten lisäksi muut väestöryhmät eivät Taleban-hallintoa takaisin kaipaa.  
Ulkomaisia islamistitaistelijoita on maahan tullut – ja paljon. Käyvät jihadia, pyhää sotaa läntistä hapatusta vastaan. Likaisimmat terrori-iskut ovat nimenomaan näiden pyhien taistelijoiden kädenjälkeä.
Mitä tehdä? Mikä on kansainvälisen yhteisön vastuu?
Kyllä näillä moderneilla sotavoimilla kaikki Afganistanin taistelut voitetaan. Mutta voitetaanko sota? Ei hyvältä näytä.
Se on varmaa, että tätä sotaa ei sotimalla voiteta, ei sotilaiden keinoin. Rauhanrakentajia tarvitaan. Kompromissin tekijöitä politiikkaan ja kehitystyön tekijöitä kentälle. Siksi on alettukin puhua siviilikriisinhallinnasta.
Vain väestön elinolosuhteiden paraneminen voi rauhoittaa maan. Köyhyydestä, syrjäytyneisyydestä sikiää väkivalta. Myös vierasviha.
Valitettavasti Afganistanissa ei voida kansainvälistä kehitysyhteistyötä tehdä ilman sotilaiden läsnäoloa. Molempia puolia tarvitaan. Suomalaisessa rauhanturvatoiminnassa tämä näkyi erittäin hyvin. Sotilaat tukevat siviilipuolen kehitysponnisteluja.
Täytyy nostaa hattua. Rohkeita suomalaisia on vaativissa tehtävissä Afganistanissa. 
PS.
Eduskunta säästää matkakuluissa. Siksi yöpyminen New Delhissä välilaskun vuoksi tehdään nykyisin kahden tähden hotellissa. Kiitos! Kirput ja niiden puremat tuliaisina on mukava taas jatkaa eduskuntatyötä.