Sahara itkee

Hassan Saadbouh, 16-vuotias koulupoika kertoo tarinaansa. Olivat koulussaan järjestäneet joulukuun 27. solidaarisuusmielenosoituksen. Protestoivat kahden sahrawi opiskelijan kuolemaa Agadirissa. Jakoivat kotitekoisia lennäkkejä ja heiluttivat Polisario-vapautusliikkeen lippuja koulun ulko-ovella.Hassan Saadbouh pidätettiin yhdessä toverinsa kanssa. Joutuivat kuulusteluihin. Kenen toimesta mieltä osoitettiin? Missä painotuotteet oli tehty? Mistä liput saatu? Oliko yhteyksiä ulkomaille tai ihmisoikeusaktivisteihin maan sisällä? Näitä olivat kysymykset.Vastausten antamista poliisit helpottivat potkuilla, kasvoihin lyönneillä, halveksivalla kiroilulla ja uhkailuilla ja lopuksi ”käristetyllä kanalla”, kuuluisalla kidutusmenetelmällä, jossa ihmistä pahoinpidellään jälkiä jättämättä. Sidontaköydet olivat kuitenkin repineet nilkat verille. Minä sain todistettavakseni jo ruvelle umpeutuneet haavat.

Seuraavana päivänä olin pääpoliisiasemalla jututtamassa alueen ylintä poliisipäällikköä Bouchaib Rmailia. Odottamatta sain eteeni tarinan pojasta, jota Polisario käyttää propagandassaan. Minulta oli tuoli mennä alta. Pelotti tämä epätodellinen todellisuus. Sehän on Hassan Saadbouhin kuva. Perässä oli isänsä todistus saman päivän aamulta. Isä dementoi poikansa. Ei ole ollut missään tekemisissä pahamaineisen Polisarion kanssa. Isä vannoi kuninkaan ja Marokon alueellisen yhtenäisyyden nimiin. Poika on syytön tai vähintäänkin vakavasti harhaanjohdettu.

Ei kuin vain parempaa. Varmemmaksi vakuudeksi poliisipäällikkö Rmail oli valmis toimittamaan pojan isän paikalle. Nyt allani ei enää huojunut vain tuoli, vaan maailma. Tämä ei ole totta! Olin tavannut Saadbouhin täysin salassa. Nyt hänen vapiseva isänsä kuskattiin eteeni todistamaan toista. Hän kielsi koskaan nähneeni poikaansa. Eihän minun auttanut kuin myöntää isän todistus. Mies ressukan ja perheen kohtaloa ei yhtään enempää pitänyt vaikeuttaa.

Olin El Aaiunissa, Länsi-Saharan pääkaupungissa. Maan, jota Marokko on vuodesta 1975 miehittänyt kansainvälisoikeudellisesti laittomasti. Polisario-vapautusliike käy taistelua maansa itsenäisyydestä. Marokko kuitenkin pitää Länsi-Saharaa ikiaikaisena marokkolaisena alueena ja on integroinut sen osaksi yhteiskuntaansa.

On ongelma YK:lle ja maailmalle ratkaistavaksi. Mitä tehdä? YK vaatii kansanäänestystä maan asemasta ja pitää rauhanturvaajia paikalla valvomassa vuonna 1991 solmittua aselepoa. Marokko taas tarjoaa neuvottelupöytään autonomiaa. Ahvenanmaan mallikin kelpaisi.

Meillä demareilla on pulma. Polisario hyväksyttiin viime vuonna Sosialistisen internationaalin tarkkailijajäseneksi. Marokon sosialistipuolue USFP on internationaalin täysjäsen. Eivät ole keskusteluyhteydessä keskenään. Mitä tehdä?

Siksi olin matkalla. Kummallisella matkalla. Se alkoi El Aaiunissa, Marokon miehittämällä alueella, jonne eivät edes pohjoismaiset suurlähettiläät eivätkä Euroopan parlamentin jäsenet viime vuonna päässeet.

Matkani jatkui Rabatiin, Marokon pääkaupunkiin, jossa tapasin maan poliittista johtoa, tärkeimpänä sosialistipuolueen johto. Sieltä Algeriaan ja Polisarion pakolaisleireille Tindoufissa. Ovat valtio valtiossa. Liput, lainsäädäntö ja yhteiskuntajärjestys ovat kuin itsenäisessä Länsi-Saharassa – mutta maan rajojen ulkopuolella Algeriassa pakolaisleireillä. UNHCR ja kansainvälinen yhteisö tukevat leirien olemassa oloa.

On Polisarion kontrollissa myös varsinaista Länsi-Saharaa. Marokko on halkaissut maan 2400 kilometriä pitkällä muurilla, joka on piikkilangoin ja miinoin varustettu hiekkavalli. Sen itäpuolelle jää mittaamattomasti autiomaata paimentolaisten kulkea ja Polisarion sotilaiden valvoa.

Sain ilon ajaa maasturilla alueen lävitse. Kolme päivää Saharan poikki. Ei ollut varaa valita kolmen tai viiden tähden hotellien väliltä. Sain nauttia multistar-hotellin palveluksista. Ei ollut kirppuja. Muita autiomaan eläviä kylläkin.   
 
Sain vastauksen kysymykseeni. Onko mahdollista käynnistää dialogia Marokon sosialistipuolueen ja Polisarion välille Länsi-Saharan tilanteen avittamiseksi. Vastaus: kyllä – ja emmintä. Katsotaan nyt saadaanko Länsi-Saharasta kiistelevät toverit käymään keskusteluja vaikkapa Ahvenanmaalla. Olisi sieltä hyvinkin opittavaa.