Jälkijättöistä Nato-keskustelua

Suomessa on käynnistynyt kritiikki sotien jälkeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme peruslinjauksista. Ikään kuin vastuullinen ulkopoliittinen johto olisi tarkoituksella toiminut Suomen valtioetuja vastaan ja tahallaan viivytellyt Nato-jäsenyyttämme.

Jälkiviisaus on imelin viisauden laji. Sotilaallinen liittoutuminen nähdään panaceana, turvallisuushuoliemme ja kansallisen eksistenssimme lopullisena ratkaisuna. Näin ei ole. Ei ole olemassa absoluuttista turvaa. Kyse on aina viimekädessä kansallisesta selviytymistarinasta reaalipoliittisen ympäristön muuttuessa.

Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan ja räikeä YK:n peruskirjan rikkominen muuttivat turvallisuusympäristömme. Yhteinen turvallisuus muuttui yhteiseksi turvattomuudeksi. Tässä tilanteessa pienelle maalle on epäilemättä viisasta olla osana laajempaa puolustusliittoa kuin jäädä yksin. Yksinjäämisestä Suomella on syvämuistissa vahva kokemus.

Nato-jäsenyys ei kuitenkaan ole absoluuttinen turvallisuustae. Riskinä on potentiaalinen avoin suurvaltakonflikti, jossa sotilasliiton jäsenenä olemme pahimmillaan etumaastossa. Siksi Nato-jäsenenäkin Suomen ulkopoliittiselta johdolta kaivataan syvää viisautta ja tarkkaa harkintaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi valtiopäivien avajaisissa, ettei Suomen kannata suhtautua kevytmielisesti solmimiinsa kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Ahvenanmaan demilitarisointi. Ei näytä hyvältä, että tuore Nato-jäsen repisi allekirjoittamansa sopimukset ja olettaisi Naton hoitavan saarten puolustamisen.

Pienen maan elinehto on pitää kiinni monenkeskisestä sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestelmästä. Tätä kantaa ei voi horjuttaa se, jos jotkut toimijat sitä räikeästi rikkovat. Yksi paha ei tee toista pahaa hyväksi.

Ahvenanmaan demilitarisoinnilla on vankka kansainvälisoikeudellinen asema. Pohjalla on Krimin sodan jälkeen 1856 tehty Pariisin konventti. Se oli runkona, kun Kansainliitto 1921 päätti saarten kuuluvan Suomeen, mutta linnoittamattomana ja neutraalina itsehallintoalueena. Kyseessä on kansainvälinen valtiosopimus, jota Suomi ei voi yksipuolisesti irtisanoa. Tarvitaan kaikkien sopimusosapuolten suostumus.

Ahvenanmaan demilitarisointi vahvistettiin 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välisellä välirauhansopimuksella. Jälkimmäinen sai oikeuden pitää saarilla konsulivirastoa, joka voi valvoa demilitarisoinnin toteuttamista. Pariisin rauhansopimuksessa 1947 vahvistettiin aiemmat päätökset Ahvenanmaan eritysasemasta mukaan lukien demilitarisointi.

Suomella on velvollisuus puolustaa Ahvenanmaata, jos sen puolueettomuutta uhataan. Naton jäsenmaana liittokunnan kollektiivinen suoja kattaa myös Ahvenanmaan.

Vastaava esimerkki on Norjan Huippuvuoret. Ne demilitarisoitiin ja neutralisoitiin 1920 Pariisin sopimuksella. Venäjällä on siellä konsulaatti, joka normaalien konsulipalvelujen lisäksi tarkkailee saarten linnoittamattomuutta. Huippuvuortenkin osalta Natolla on kollektiivinen puolustussitoumus.

Jos Ahvenanmaan demilitarisoitua asemaa halutaan Suomessa muuttaa, edellyttää se konsultaatioita solmimiemme kansainvälisten valtiosopimusten mukaisesti. Toisen maailmansodan voittajavaltioilla, mukaan lukien Venäjä, on niissä sanansa sanottavana. Saksa ja Italia ovat myös Kansainliiton sopimusjärjestelyssä mukana. Samoin Ruotsilla on itsestään selvä rooli ja oikeutettu intressi keskusteluissa.

On vaikea kuvitella, että Nato-liittolaisemme olisivat kovin innokkaita avaamaan nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa Pariisin rauhansopimuksen kaltaisia sopimusjärjestelyjä. Hyvä, että kotimaassa keskustellaan. Silti on syytä muistaa presidentti Paasikiven varoitus ylimielisyyden vaaroista. Erityisesti pienelle maalle turha sankarillisuus, hurmahenki ja uho ovat erityisen turmiollisia.