Kyllä ja ei Nato-jäsenyydelle

Poliittinen päätöksentekijä on pinteessä, kun muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa kansalaiset ja tiedotusvälineet kysyvät selkeää kantaa Suomen Nato-jäsenyyteen. Tiedonhalu on ymmärrettävä. Vastaus pelkistyy: kyllä tai ei.

Jos vastaa, että turvallisuusympäristön rajusti muuttuessa ja ennen kuin on tehty tilanteen huolellinen arvio, on varminta pitäytyä entisellä linjalla, lyödään ”ei”-leima.

Jos vastaa, että Ukrainan kaltaisessa tilanteessa jouduttaessa yksin hyökkäyksen kohteeksi, olisi tarpeen saada kollektiivista sotilaallista suojaa, lyödään ”kyllä”-leima.

Molemmat vastaukset ovat omiani, mutta lyödyt leimat ovat väärät. Juuri nyt kyllä/ei -jako on riittämätön osoittaakseen kantaani Suomen Nato-jäsenyydestä. Arvioin sitä vain yhdestä kulmasta: mitä se merkitsee Suomen turvallisuudelle.

Euroopan turvallisuusympäristö horjuu rajusti Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Putinin hallinto on haikaillut turvatakuita. Se on vedonnut yhteiseen turvallisuuteen, jossa omaa turvallisuutta ei rakenneta naapurin kustannuksella. Kun Venäjän armeija nyt pommittaa Kiovaa ja ajaa miljoonat ihmiset pakosalle, niin kuka tarvitsee turvatakuita ja mitä yhteinen turvallisuus on?

Onko Ukrainan eurooppalaistuminen turvallisuusuhka? Demokratiakehitystäkö vastaan Venäjä tarvitsee turvatakuita? Kyllä, sitä vastaan. Ihmisoikeudet ja demokratia eivät tosin uhkaa Venäjää ja sen kansaa, mutta ne uhkaavat Venäjän autoritaarisia valtarakenteita. Siksi ukrainalaisten vastarinta ei ole vain itsepuolustusta, vaan he puolustavat samalla venäläisten oikeutta demokratiaan.

Presidentti Putinin häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan on muuttanut Suomen ja suomalaisten suhtautumisen nyky-Venäjään. Kansalaiset kokevat turvallisuutensa horjuvan. Ei auta, vaikka kuinka vakuutetaan, että suoraa uhkaa Suomeen ei ole. Siksi on täysin oikeutettua asettaa kysymys maamme sotilaallisesta liittoutumisesta ja ulkoisesta tuesta. Siihen on päätöksentekijöiden myös vastattava.

Kriisitilanteessa ei kuitenkaan pidä hätiköidysti tehdä johtopäätöksiä, jotka pysyvästi muovaavat Suomen vakiintuneen ja vakaan turvallisuuspoliittisen aseman. On huolella pohdittava turvallisuusympäristömme muutosten merkitystä ja ymmärrettävä, että omilla päätöksillä me myös vaikutamme siihen.

Suomen suhde Venäjään on muuttunut. Maantiede ei kuitenkaan ole muuttunut. Sotilasliiton jäsenyys tarjoaa epäilemättä aseellista suojaa, jos joutuisimme yksin kohtaamaan hyökkäävän vihollisen. Mutta Nato-jäsenyys sitoisi myös suurvaltavastakkainasetteluihin, jonka osapuolia emme haluaisi olla ja pahimmillaan vielä etulinjaan ensi-iskujen kohteeksi. Näitä kaikkia tekijöitä on tarkasti punnittava ennen kuin kyllä/ei -vastaus on valmis.

Ehkäpä suurin turvallisuusympäristön muutos on muutos ihmisten mielissä. Se myös vaikuttaa ratkaisevasti päätöksentekoon, elämmehän avoimessa demokratiassa.