Aikuisina vääjäämättä vieraannumme lasten ajattelumalleista, koska olemme usein pikkumaisia muistelijoita!

Monilla muillakin ihmisillä on käsittääkseni elämässä jokin tietty ikävaihe, jolloin muistot alkavat hallita ajattelua paljon enemmän kuin aikaisemmassa elämässä. Muistelussa ei ole sinänsä mitään vikaa, koska onhan koko tarinankerrontaperinne muistelmateoksineen lähes pelkkää muistelua.

Lapset elävät hetkessä, eikä heillä ole tarvetta muistella edes saman päivän aikana tapahtuneita asioita. Ihmettelen tätä, että lapset tosiaan ovat sellaisia paljon hetkessä eläviä, kuten olen itsekin muistaakseni aikoinaan ollut. Lapset eivät jää useinkaan muistelemaan kaltoinkohteluaan, jos asiat kyetään selvittämään nopeasti eri osapuolten välillä. Itse en voi enää täysin edes käsittää, että nokkapokan jälkeenkin lapset voivat olla joskus toistensa liki parhaita kavereita.

Aikuisten maailmassa tällainen käyttäytyminen ei tulisi useimmiten kuuloonkaan, koska me aikuiset haluamme muistella ja syyttää ennemminkin kuin rakentaa sopua eläen sovinnossa ja hetkessä, kuten lapsemme elävät. Lasten maailma tuppaa olemaan hyvin erilainen juuri sosiaalisen käyttäytymisen aitouden ja lyhytjänteisyyden takia. Toki on olemassa lapsellisia aikuisia, mutta onko lapsellisissa piirteissä sittenkin jotain hyvääkin jos vallitseva käyttäytymisnormisto ohjaa meitä aikuisina muistelemaan ja kaivelemaan itsellemme katkeruuden monttua. Lapsiltamme voisimme ehkä oppia hetkessä elämisen taitoa ja jaloa tapaa unohtaa ikäviä asioita.

En tiedä sitten olenko lopulta mitenkään poikkeava aikuinen, kun olen kaivellut katkerana kokemuksiani lapsuudestani vielä aikuisiällä, vaikka siihen lienee myös jotain oikeita syitäkin. Jossain ikävaiheessa ainakin itselläni alkoi elämäkertamuistelu pyöriä mielessäni ja tästä ajattelumallista lienee täysin mahdotonta enää päästä vanhemmiten eroon. Taisin olla noin kolmekymppinen, kun aloin muistella elämäni vaiheita enemmän ja tätä on jatkunut nyt jo yli 10 vuotta. Muisteluun ajaa mielestäni elämäntapahtumien vähyys tai sosiaalisesti liian köyhä elämäntyyli, jolloin uusia muistoja ei voi oikein syntyä.

Toki muistelu on ihan luonnollinen asia ihmisen vanhetessa, mutta millaisena lapsena pidettäisiin jotain kymmenen vanhaa, joka muistelee omia päiväkotikokemuksiaan? Itse saattaisin pitää kyseistä lasta jopa erityisen älykkäänä ja ainakin ajattelukykyisenä lapsena. Lasten ajattelu on erilaista meidän vanhempien ajatteluun verrattuna ja tämä on ollut isyydessäni yksi merkittävimmistä harhakäsityksistä, koska en ole ollut tarpeeksi perillä lasten ajattelumalleista. Siispä ei kannata vanhempana olla erityisen huolissaan lasten sosiaalisista ongelmista esimerkiksi koulussa, jos niihin on puututtu ja ne on saatu jotenkin käsiteltyä, koska useimmiten lapset jatkavat aina siitä yhteisestä hyvästä hetkestä.

Varhaisen intervention eli varhaisen puuttumisen malli on takuulla hyvin tärkeä ja turvallisuuden tunnetta lapsille luova ongelmienkäsittelykeino. Aikuisten maailmassa edes varhainen puuttuminen ja ongelmien sovittelu ei johda läheskään aina hyvään lopputulokseen, koska me aikuiset olemme usein pikkumaisia muistelijoita ja korostuneesti ilkeydet itseemme ottavia ilmeisesti jossain elämänvaiheessa kieroon kasvaneita idiootteja.

KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen syntynyt vuonna -78 ja ollut toistaiseksi voimassa olevalla työkyvyttömyyseläkkeellä vaikean mielenterveydellisen häiriön takia vuodesta 2008 saakka. Saan psykoosialttiuteeni lääkinnällistä hoitoa. Elämäni on silti edelleen ajoittain tuskallista, mutta iloa elämääni tuo lähinnä kaksi koululaisikäistä poikaani. Työkokemusta minulla on lähinnä metalliteollisuudesta ja koulutusta tekniikan ylioppilaana. Internetin keskusteluissa olen ollut mukana vuoden 2004 kesästä asti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu