Elävistä kuolleista ja surutyöstä

Elävistä kuolleista voisi jotain yleisesti tarinoida. Olen huomannut keski-ikäistyessäni, että suru-uutinen kaverin kuolemasta voi yllättää milloin tahansa. Ainakin viisi vanhaa läheistä työkaveriani on kuollut, joista joitakin kohtasin sattumalta myös siviilissä Tampereella. Viime vuosien kavereistakin jokunen täällä Oulussa on jo kuollut.

Mietin kaverien kuolemia just siltä kantilta, että monesta kuolleesta muistan viimeisen kohtaamisen tai jonkun muiston ainakin. Kuolleiden omaisille suru on tietenkin useimmiten paljon koskettavampaa ja onhan itseltänikin kuollut oma isä jo vuonna 1989, jolloin olin 11-vuotias. Muutama kuollut etäisempikin sukulainen on jäänyt mieleeni isän suvun piiristä ja eräs myös äitini suvun piiristä.

Oma ajattelumallini on muistaa kaikki läheiset kuolleet juurikin elävinä kuolleina, enkä tiedä onko tämä ajattelumallini vallitseva ihmisten keskuudessa. Väitän kaikesta kaipauksesta ja surusta huolimatta kaikenlaisten kuolleiden lähiomaisille, että aina joku henkilö voi muistaa vainajan hyvinkin myönteisessä sävyssä, eikä tätä arvokkuutta ja kunniaa pilaa ehkä muuten hieman karu elämä vaan melkein päinvastoin. Sanohan vanha kansa, että ahneella on paskainen loppu.

Suruun ei silti saa jäädä kiinni ja sosiaalisen elämän uudistumiskyky lienee osaltaan pitkän iän salaisuus. Kuolleen lähiomaiset ja kaverit voivat joskus surutyötä tehdessään jopa kilpailla vainajan antamista huomioista, jolloin sekin lienee osaltaan surutyötä.

Ehkä paras henkilö lohduttajaksi onkin hyvä kuulija, jolloin vältytään kilpailusta vainajan antamasta huomiosta ennen kuolemaansa surutyötä tekeville henkilöille. Kaikkien suruprosessi lienee lopulta hyvin yksilöllinen. Itse olen sen oppinut elämässä, että kaikkia sosiaalisia kohtaamisia tulisi arvostaa, kuten se olisi elämän viimeinen kohtaaminen.