Hyvää kampanjaa kaikille, vaikka kymppi lienee koko lailla kymppi

Suhtautuuko kaikki ’presidentinvaalijoukkueet’ henkilön takana mielestänne presidentinvaaleihin vakavamielisesti?

Epäilen, että osa ehdokkaista on esillä presidentinvaalien laajan medianäkyvyyden takia. Medianäkyvyyden haalimiseen voi olla sekä henkilökohtaisia että puolueen asettamia syitä. Jalommillaan ’puolivakavissaan’ oleva presidentinvaaliehdokas voi tuoda vaalikeskustelussa esille juuri niitä asioita, joita hän toivoisi tasavallan presidentin jatkossa erityisesti hoitavan.

Anteeksi vaan demareille, mutta en pidä Jutta Urpilaista kovin vakavasti otettavana ehdokkaana presidentinvaaleissa, koska vaalikampanja alkoi liki täydestä seis-tilasta gallupkannatuksen perusteella ja toinen negatiivinen pointti on siinä, että Urpilainen ei ehkä sittenkään onnistu saamaan perinteisiä demariäänestäjiä taakseen riittävästi.

Toki Jutta-ilmiön aika voi koittaa kuuden vuoden päästä ja otaksun, että presidentiksi valinta vaatii juurikin pitkäjänteistä vaalityöskentelyä ja -kampanjointia jo hyvissä ajoin. Toisaalta tämän hetken kärkiehdokas Alexander Stubb valittiin kokoomuksen presidentinvaaliehdokkaaksi vasta loppukesällä, kun taas kansanliikkeen Pekka Haaviston ehdokkuus oli jo tiedossa ehkä kuusi vuotta sitten näissä tammivaaleissa.

Viimeksi kuusi vuotta sitten äänestin kerrankin kokeilumielessä protestiehdokasta eli perussuomalaisten Laura Huhtasaarta, mutta olinhan silloin vielä itse jossain määrin psykoottisessa mielentilassa ja se lienee lieventävä asianhaara. Toisella kierroksella äänestin Sauli Niinistöä vastaan ja Pekka Haaviston puolesta viime presidentinvaaleissa 2018. Järkevämmin suhtauduin presidentinvaalien toiseen kierrokseen mielestäni vuoden 2012 presidentinvaaleissa, joista olen julkaissut seuraavan blogitekstin kirjassa Hermiitti kertoo.

”Presidentinvaalien 2012 kansanterapeuttinen merkitys?
Presidentinvaalien viihdearvosta
Ensiksi viihdearvosta tulee mieleen itse estraadilla marssivat ehdokkaat, jotka
eivät vaikuta mediakuvan perusteella kumpikaan aivan totiselta
torvensoittajalta. Mielestäni on jossain määrin viihteellistä ollut seurata myös
toiselta kierrokselta pudonneiden ehdokkaiden vaalikeskusteluosaamista.
Tuskin meno tästä ainakaan heikentyy kun huipennus lähestyy. Siispä
ennustan toisen kierroksenkin kohdalle mielenkiintoisia jossain määrin
viihteellisiä vaalikeskusteluja televisiokameroiden edessä. Älykkäällä
huumorilla voi vakuuttaa jopa paljon enemmän kansaa kuin puhtaalla
asiaosaamisella. Huumorin avulla voi klaarata vaalikeskusteluissa kiperätkin
kysymykset, kuten herrat Haavisto ja Niinistö ovatkin jo ensimmäisen
kierroksen vaalikeskusteluissa väläyttäneet osaamistaan.
Viihdearvoa on myös kansalle seurata koko toisen kierroksen prosessi läpi
huipentuen vaalisunnuntaiseen, jota noin kolme miljoonaa äänestysikäistä ja
heidän lapsiaan ainakin jossain määrin seuraa.
Huumoria esiintyy myös sosiaalisen median aktiivikeskustelijoiden
keskuudessa, mutta mielestäni moni keskustelija suhtautuu vaaleihin liian
tiukkapipoisesti, josta pääsenkin tämän kirjoituksen toiseen pääaiheeseen.
Presidentinvaalien kansanterapeuttinen merkitys
On helppo vastustaa toista ehdokasta ja olla toisen puolella, kuten olemme
saaneet lukea etenkin sosiaalisen median suorista analyyseista. Perinteinen
media on varovaisempi ja vihjailempi ainakin kolumneissa, jolloin ei
välttämättä aivan varmaksi tiedä sitä kumman ehdokkaan puolella perinteinen
media pääosin on.
Se että saa vastustaa jotain lienee jossain määrin terapeuttista, koska
kokemus oikeassa olevien joukkoon kuulumisesta lisää virtuaalista
yhteisöllisyyden tunnetta. Edellinen pätee tietysti myös toiseen
ehdokkaaseen, jota itse kannattaa. Se että omista henkilökohtaisista
motiiveista johtuen ei pystytä asiapitoiseen viestintään, vaan lyödään selvää
ylilyöntiä ja väittämiä, joiden totuuspohjaa ei voi varmasti tietää, johtaa ehkä
joskus myös terapeuttiseen vaikutukseen. Tällöin pitää kyllä olettaa, että
patoutunut huono tunnemaailma lähtee liikkeelle purkukanavan siis
ehdokkaan olemassaolon ansiosta.
Ehkä jopa jossain määrin vihatun ehdokkaan voitto presidentinvaaleissa
tietää tappiokokemusta lukuisille fanaattisille kannattajille, jonka voi myös
ajatella olevan terapeuttinen prosessi, koska tappioiden kokeminen ja etenkin
niiden sietokyvyn kasvattaminen on oikeaa elämää. Luopuminen on
mukailemani elämänfilosofian mukaan se oppi, joka ihmiselämän aikana
ajattelen olevan keskeistä. Luopuminen voi olla joskus tosin vain väliaikaista
siihen asti, kunnes uusi samankaltainen projekti alkaa?”

Vanhan blogikirjoitukseni myötä toivotan hyvää loppukampanjaa kaikille ehdokkaille ja erityisesti kymppiehdokkaalle! Olisihan se suuri kunnia, jos presidenttiehdokas tällaisen tavallisen pulliaisen kirjoituksia lukee. 🙂

 

Ja jos joku haluaa lukea aiempia mietteitäni, niin tässä koko vuonna 2012 julkaisemani Hermiitti kertoo kirjanen kokonaisuudessaan pdf-muodossa:

HERMIITTI KERTOO

KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen 46-vuotias kahden pojan isä. Itseäni kiehtoo monet elämään ja yhteiskuntaan liittyvät asiat. Tykkään käydä yhteiskunnallista keskustelua ja se on itselleni myös ajanvietettä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu