Julkisen muistelmakirjoittajan yksinäisyydestä ja toisaalta muistelun merkityksestä osana kulttuuriperinnön säilymistä

Oivalsin juuri äsken päiväunilta herätessäni, että monen julkisen kirjoittajan elämä saattaa käydä melko yksinäiseksi. Tuskin silti aineistopohjaiset kirjoittajat ovat niin yksinäisiä kuin muistelmateosten ja sen kaltaisten tarinoiden kirjoittajat. Pidän itse muistelmakirjoittajana tärkeänä, että säilömme kulttuuriperintöä mahdollisimman laajasti jälkipolvillemme ja silti hyvällä maulla. Hyvän maun mukainen muistelu ei vain olisi useinkaan kovin realistista, vaan se saattaa olla lähes poikkeuksetta asioiden vierestä kirjoittamista ja jostain oleellisista kokemuksista vaikenemista.

”Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa”, sanoo vanha sananlasku, vaikka olenkin eri mieltä kyseisen sananlaskun kanssa. Toki hienotunteisuus pitäisi säilyttää muistelussa ja löytää kaikille julkisesti esille otetuille tuttavuuksille jotain positiivista, ellei sitten kyse ole vankilan paatuneimmista yksilöistä. Olen sitä mieltä, että muistelulla on merkityksensä yhteiskuntamme kehittymisen takia, vaikka juuri muutama päivä sitten kirjoitin blogikirjoituksen, jossa ihailin lasten ’carpe diem’ elämää eli hetkessä elämistä.

Koen olevani julkisena muistelijana ehkä joidenkin mielestä hieman rasittava henkilö ja olenhan minä myös pieniä ylilyöntejä muistelmakirjoituksissani tehnyt. Muistelua ei pitäisi mielestäni harjoittaa ollenkaan, jos se antaa muisteltavasta henkilöstä tai yhteisöistä epärealistisen hyvän tai huonon käsityksen. Ymmärrys olisi muistelussa tärkeää siinä mielessä, että pyrkisi ymmärtämään muisteltavien henkilöiden erilaisuutta omanlaisena henkilönä itsekin. Surullista tämä tavallaan on, mutta julkiset ja etenkin suhteellisen realistiset muistelijat saattavat kokea yksinäisyyttä hyvinkin konkreettisesti.

Sanotaan, että ’rehellinen maan perii’, vaikka tämäkin vanha suomalainen sananparsi on aivan täyttä skeidaa, sikäli kun pitäisi ennemmin sanoa Raamatun tekstimuunnelmana: totuuden puhujalla ei ole yösijaa. Haluan vielä toivottaa jaksamista kaikille julkisille muistelmakirjoittajille, koska tiedän sen, että matka voi olla kivinen vaikkakin samalla myös hyvin antoisa ja merkityksellinen. Oma ajattelumallini on löytänyt tietynlaisen eheyttävän vireen julkisesta muistelusta.

Kaikesta huolimatta ajoittain muistelukirjoittelu tuo mieleeni melkoisen epävarmuuden tunteen, että sanoinko nyt sittenkään sopivasti asioita ja grillasinko joitakin tunnistettavasti aiheetta. Pyrin muistelemaan tasapainoisessa mielenvireessä elämäntapahtumia, vanhoja tuttuja ja muita kohtaamiani henkilöitä, koska olen erehtynyt joskus muistelemaan elämää huonoissa fiiliksissä ja se satuttaa minua henkisesti ikään kuin ruoskan tavoin.

Usein syvällisemmän muistelun seurauksena koen hyvin ristiriitaisia tuntemuksia, koska epävarmuus oman elämänkokemuksen ja sen julkituonnin seurauksena aiheuttaa tuskaa, vaikka lopulta oikein muisteltuna voi kirjoittaa oman version asioista ja sillä on terapeuttinen vaikutus. Kaikesta ristiriitaisuuksista huolimatta pidän julkista muistelua oikealla tavalla tehtynä hyvin tärkeänä asiana kulttuuriperinnön ja yhteiskuntamme viisastumisen mahdollistavana asiana.

KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen syntynyt vuonna -78 ja ollut toistaiseksi voimassa olevalla työkyvyttömyyseläkkeellä vaikean mielenterveydellisen häiriön takia vuodesta 2008 saakka. Saan psykoosialttiuteeni lääkinnällistä hoitoa. Elämäni on silti edelleen ajoittain tuskallista, mutta iloa elämääni tuo lähinnä kaksi koululaisikäistä poikaani. Työkokemusta minulla on lähinnä metalliteollisuudesta ja koulutusta tekniikan ylioppilaana. Internetin keskusteluissa olen ollut mukana vuoden 2004 kesästä asti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu