Kaverinkipeä vai kylläinen ystävyyssuhteista?

Ihmissuhteissa itseäni on mietityttänyt viime aikoina, että miksi jonkun kaikin puolin asiallisen henkilön kanssa ei vain tulisi silti mieleenkään ystävystyä lähemmin. Mielestäni olen jo sen verran kokenut konkari ihmissuhteissa, että aistin helposti toisesta henkilöstä, jos hän ei ole niinkään kaverinkipeä.

Hieman silti eri asia silti, että kohtaako täysin uuden tyypin vai jonkun vanhan tuttavuuden. Merkillistä kyllä että sen pystyy ihan helposti hyväksymään, että hyvistä jutuista huolimatta tietty henkilö ei tule ystävystymään itseni kanssa. Joskus nuorempana ajattelin, että olisipa hienoa kuulua jonkun tuttavuuden ystäväpiiriin.

Toisaalta jo ehkä parikymppisenä ajattelin, että en ole mikään seurapiiri-ihminen ja haluan ajattelukykyisiä ystäviä, vaikka käsittääkseni onhan seurapiireissäkin viihtyvistä tyypeistä useimmat ihan ajattelukykyisiä. Kaiketi itselleni on mysteeri, että miksi joidenkin kanssa ystävystyy vuosikausiksi ja toisten samantapaisten tyyppien kanssa säilyy tuttavina.

Saattaa olla, että tuttavien välillä ei ole tarvetta niinkään solmia uusia syvempiä ystävyyssuhteita ja siksi tuttavat jäävät tuttavatasolle. Joillakin ihmisillä vaikuttaa olevan verrattain laajoja ystävyyssuhdeverkostoja ja se vaatii varmaan omanlaista ihmisluonnetta, että kykenee edes pitämään yhteyttä kaikkiin ystäviin säännöllisesti.

Oma ystävyyssuhdeverkostoni on laajempi kuin nuoruudessani, jolloin koin ettei minulla ole oikeastaan keitään ystäviä. Itselleni passaa hyvin suppea ystäväpiiri ja suhteellisen läheiset veljessuhteet neljään isoveljeeni.

Silti aika ajoin mietin, että olisipa kiva kun joku kaverisuhde olisi säilynyt vuosikymmenten ajan elämässäni, vaikka otaksun itselläni olevan monia tuttavuuksia, niin silti syvempiä ystävyyssuhteita itselläni ei ole peruskoulun tai lukion aikaisiin kavereihin.

Niinhän sitä sanotaan, että apinan tuntee kaikki, mutta apina ei tunne ketään. 🙂