Kun tiet hiljaisuudessa eroavat
Suomalaiset saattavat olla osittain pitkävihaisia, eikä naljailu ja vähättely lopu läheissuhteissa välttämättä koskaan, vaikka itse yrittäisikin olla asiallinen. Joskus jopa puhelinkeskustelun jälkeen saattaa ainakin itselläni mieliala mennä alamaihin, jos toisella ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa muuta kuin omakehu.
Ehkä oman mielenterveyteni kannalta voisi ollakin parempi, että yrittää elää melko hiljaista eloa ja olla yhteyksissä vain joihinkin kavereihin. Olen huomannut, että yksi häiriöiseltä vaikuttanut keskustelu tuntuu taakkana mielessä vielä pitkään sen jälkeenkin. Miksi emme voisi suhtautua useammin rakentavasti ja kannustavasti läheisiämme kohtaan?
Lisäksi monen on muutenkin vaikea ymmärtää työkyvyttömyyseläkeläisten arkea, mutta tuskin meikäläisten painostaminen ja väheksyminen kovin järkevää touhua on eli toisin sanoen potkia maassa makaavia. Toivottavasti pääsen taas eroon hyväuskoisuudestani läheisiäni kohtaan, koska juuri mikään konkreettinen asia ei viittaa siihen, että lähisukuni piirissä ymmärrettäisiin kaltaisiani kansalaisia.
Tiedän miltä sinusta tuntuu, minulla on kaksi ex-vaimoa. Minun työkyvyttömyyseläkeläisen arkeani Puheenvuoro piristää kyllä kummasti.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, ehkä sitä on asettanut liian suuria odotuksia läheissuhteita kohtaan. Toisaalta jos yhteydenpito on kovin yksipuolista, niin herää kysymys, että haluaako toinen osapuoli edes olla yhteyksissä. Terveistä sosiaalisissa suhteista saa voimaa elämään, mutta toisenlaiset suhteet taas vievät energiaa ja usein salakavalasti.
Ilmoita asiaton viesti
Häntä pystyyn ja reippaasti kohti erilaisia aktiviteetteja. Kyllä siinä kaikki maailman pienet vittumaisuudet unohtuu, kun vetää esim. raskasta juoksulenkkiä lumisateessa, kovassa tuulessa. Lenkin jälkeen myös ne palaset loksahtavat paikalleen ja pysyvät oikeassa mittasuhteessa.
Ilmoita asiaton viesti
Itse asiassa olen menossa ehkä jo keväällä Bulgariaan hieman talkootöihin ja tätäkään eivät sellaiset läheiseni ymmärrä, joilla on riittävästi toimintaa ja sosiaalisuutta elämässä.
Ilmoita asiaton viesti
Kun luin ostikon ”Kun tiet hiljaisuudessa eroavat” havahduin muistelemaan aikaa ennen koronaa, kävimme vaimon kanssa toisella puolen Suomea noin kerran vuodessa tapaamassa hänen vanhaa äitiään mutta harvemmin siskoaan jonka kanssa ei kovin vahvoja siteitä ole ollut.
Omalta osaltani vierailin enoni luona mutta en tyttärensä eli serkkuni luona jonka kanssa ei kovin vahvoja siteitä minullakaan ole ollut.
Koronan jälkeen ei näitä matkoja ole enää tehty, eläköitymisen myötä työsuhdefarmari vaihtui pieneen Yarikseen emmekä halua junalla matkustaa matkalaukkujen kera.
Edelleen äskeisen havahtumisen myötä tuli mieleen että viime pääsiäisenä tuli sähköpostitse kiitosviesti lähettämästämme pääsiäiskortista. Aiemmin olimme vastavuoroisesti lähettäneet kortteja mutta nyt emme olleet saaneet korttitervehdystä.
Jouluksi -22 lähetimme tavanomaisen joulukorttitervehdyksen mutta sen jälkeen ei ole mitään kuulunut, ei sähköpostia tai korttia.
Vuosien mittaan varsinaisia puhelinkeskusteluja ei ole harrastettu puolin eikä toisin mutta sähköpostikuulumisia on vaihdettu näppituntumalla 3-4 kertaa vuodessa.
Piti varmistua sähköpostiarkistosta: lokakuussa kerroin kuulumisia ja sain lyhyen vastauksen: ””Kiitos viestistä. Meillä elämä kuten aiemmin, ikää vain tullut lisää. Terv. NN””””
Piti ruveta miettimään onko joku pahastunut kun emme ole käyneet kyläilemässä mutta ei kuitenkaan ole kyennyt puhumaan asiasta?
Onko joku luopunut yhteydenpidosta johtuen iästä, sairaudesta tai hiipuneesta mielenkiinnosta kun kumminkin elämänpituisesti olemme olleet hyvissä puheväleissä?
Tätä kun kirjoitan niin rupesin miettimään että kun lokakuussa -22 sain hyvin lyhyen sähköpostin niin olisiko silloin jo pitänyt miettiä että onko nyt jokin asia pielessä sukulaisten kesken?
Ilmoita asiaton viesti
Ilmeisesti kyse on ikäihmisistä ja silloin yhteydenpito tosiaan hiipuu tai katkeaa liki yllättäen, kuten itselläni muistisairaan äitini kanssa.
Ilmoita asiaton viesti