Mielisairaan oikeus elää mielekästä elämää Suomessa?

Perinteisesti ajateltuna on olemassa kaksi diagnoosiluokkaa, jotka pitävät sisällään mielisairaudet. Ehkä perinteikkäämpi mielisairaus on skitsofrenia ja toinen mielisairaudeksi laskettava diagnoosi on maanisdepressiivisyys.

Nyt aloin näin keskikesän vähitellen koittaessa pohtia, että onko mielisairailla ylipäätään oikeutta elää mielekästä elämää osana suomalaista yhteiskuntaa. Moni pärjäävä suomalainen voi ajatellakin mielisairaita lähinnä kansantaloudellisena rasitteena ja kieroutuneiden sukujen rasitteena. Kuitenkaan mielisairaus ei periydy vanhemmalta suoraan genetiikan mukaan kuin hyvin harvoin edes psykiatrian mukaan.

Lisäksi kansantaloudellisesti mielisairaat voivat tehdä paljon ennakkoluulottomia luovia tekoja yhteiskunnassamme. Onhan sanottu, että psykoosit voivat olla ihmisen mielikuvituskyvyn alkutilaa. Toisaalta pitää muistaa, että suurin osa mielisairaista on jossain määrin traumaattisen elämän kokeneita kansalaisia, joiden elämä on pitkälti selviytymistä huonoista päivistä, kunnes oirekuva usein viimeistään hyvässä keski-iässä alkaa helpottaa.

Mielisairauksille on haluttu löytää intohimoisesti joidenkin psykiatrien toimesta selviä virhegeenejä ihmisen perimässä, mutta voidaanko tällaiseen ns. virhegeeniolettamaan saada koskaan vahvistusta, kun esimerkiksi skitsofrenian esiintyvyys on koko lailla prosentin luokkaa väestössä ympäri maailman. Eugeniikalle ei pidä avata ovia, koska voisimme silloin hukata paljon lahjakkuuspotentiaalia, jos suhtaudumme mielisairauksiin ennakkoluuloisesti ja pelkkänä kansantaloudellisena kulueränä. Eikö kaikenlaisista kansalaisista pidä pitää huolta sivistyneessä yhteiskunnassa mielisairauksista tai muista diagnostisista kriteereistä huolimatta.

Sitä olen ihmetellyt edelleen näinä vuosina, että miksi psykiatrisen sairaalahoidon periaatteet Suomessa ovat rangaistuksen voimaan uskovia siinäkin mielessä, että vain hyvällä käyttäytymisellä suljetun osaston ovet lopulta avautuvat. Miksi meihin mielisairaisiin suhtaudutaan kuten paatuneisiin kriminaaleihin vankiloissa, joissa olot eivät ole nekään kovin kaksiset Suomessa. Onko lopulta olemassa yhteys rikollisella mielellä ja aidosti mielisairaalla mielellä? Nähdäkseni yhteyttä voi olla, sikäli että osa mielisairaistakin on moraalikäsitykseltään kyseenalaisesti käyttäytyviä, mutta miksi meidät monet mielisairaat halutaan yhä leimata potentiaalisesti vaarallisiksi vailla tehtyjä väkivaltarikoksia?

Lopulta sekä vankila että mielisairaala tai nykyisin paremminkin sanottuna psykiatrinen sairaala ovat parhaimmillaan potilaiden hoitolaitoksia. Suljetun hoitolaitoksen oleellinen pyrkimys olisi saada joko vanki tai mielisairas käyttäytymään jatkossa paremmin yhteiskuntaan sopeutuvana. Silti kyseenalaistan vahvasti Suomessa edelleen vallalla olevan rangaistuksenomaisen psykiatrisen laitoshoidon, jossa potilas tai kuntoutuja on diagnostisesti leimattu asenteellisesti toimivan hoitohenkilöstön toimesta, eikä moni mielisairaita työkseen hoitava halua edes kuulla mitä sanottavaa itse potilaalla on asioista.

Pillerikuppi tuodaan pakosti naaman eteen ja jos pillerit eivät maistu käytetään pakkolääkinnällisiä keinoja Suomessa edelleen. Mielisairaaksi diagnosoituna saatat joutua määräämättömäksi ajaksi rikosten takia suljetulle osastolle mielisairaalaan, jos omaat mielisairaan diagnoosin, vaikka syyntakeettomana tuomitun tekemä rikos pitäisikin olla psykiatrisesti oikein ajateltuna motivoitunut sairaustilasta eikä pelkästä diagnoosista.

On olemassa enemmistö harmittomia mielisairaita ja marginaalinen osa mielisairaista on rikolliseen toimintaan sopivia ihmisiä, vaikka kokoomuslaisen kansanedustaja-poliisin ja Mielenterveyden keskusliiton entisen puheenjohtaja Kari Tolvasen voi olla meidän mielisairaiden etumiehenä vaikea käsittää, koska Tolvanen on ollut töissä Helsingin väkivaltarikosyksikön päällikkönä. Edellistä johtuen en maksa Tolvasen puheenjohtajakausien takia enää koskaan MTKL:n alaisen jäsenyhdistyksen jäsenmaksuja, sillä niin kuvottava valinta hän oli aikoinaan mielisairaiden etujärjestön johtoon tohtori Pekka Saurin jälkeen.

+3
KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen vuonna 1978 syntynyt mies Pirkkalassa. Sain oppivelvollisuuteni suoritettua silloisessa Kuttulan koulukodissa Mäntyharjulla vuonna -94. Ylioppilaaksi kirjoitin vuoden -98 keväällä Tammerkosken lukion aikuislinjalta (iltalukio). Olen saanut ilmavoimien sääaliupseerin koulutuksen Tikkakoskella varusmiehenä saapumiserässä 2/98. Työhistoriani alkoi lehdenjakajana kesällä -97 vuosiloman sijaisena ja jakopiirini alueella sijaitsi myös silloinen kotini. Syksyllä -97 aloitin Galvanoimis Oy:n palveluksessa kuumasinkityslaitoksen työntekijänä Pirkkalassa ja olin palveluksessa vuoden 2002 loppuun. Olen opiskellut silloisella Tampereen teknillisellä korkeakoululla vuosina 1999-2002 konetekniikkaa. Sairastuin vähitellen psykoottistasoiseen masennukseen vuoteen 2004 mennessä. Kävin työkokeilussa vuonna 2008 vanhan työnantajani eli nykyisen Aurajoki Oy:n palveluksessa kolmivuorotyössä Pirkkalassa. Olen tehnyt etenkin vuosina 2013-2014 kokemusasiantuntijaluentoja mielenterveydellisestä kuntoutumisesta. Vuonna 2017 minut valittiin Suomen skitsofreniayhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi. Vuonna 2010 julkaisemani omaelämäkerran nimi on Kuntoutujan tie ja se kirjoitettu salanimellä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu