Pahuus ja väkivalta vai aito kunnioitus?

Olen miettinyt pahuuden olemusta viime päivinä satunnaisesti. Päädyin siihen lopputulokseen, että ulkoisesti pahannäköiset tyypit eivät olekaan usein kykeneviä edes äärimmäiseen pahuuteen. Onhan useimmat amerikkalaiset sarjamurhaajatkin olleet hurmaavia henkilöitä. Järkyttävintä onkin huomata murhamiehen olevan elokuvastaran näköinen, koska moni ihminen minä mukaan lukien olen painottanut henkilöiden ensikohtaamisissa liiaksi ulkoista olemusta.

Näin keski-ikäisenä miehenä olen alkanut kylläkin tuntea itseni hieman vaivaantuneeksi ololtani, jos olen keskustellut pubissa jonkun paljon nuoremman ja ehomman kaverin kanssa. Harvoin näin on tapahtunut, mutta siinä tulee vääjäämättä setämiesmäinen olotila itselleni. Itselleni ei ole enää moniin vuosiin merkinneet kiiltokuvamaiset kaverisuhteet, vaan tärkeintä kaverisuhteissa on löytää ns. henkinen yhteys, jolloin aistii myös aidosti tuntevansa kaverinsa.

Mielestäni itselleni on ennemminkin vaikea luoda satunnaisia sosiaalisia suhteita kuin löytää joku uusi satunnainen tuttavuus ja näin olen elänyt elämääni nuoruudestani aina näihin vuosiin saakka. Ehkä pahuuteen pyrkivät tyypit kaihtavatkin itseäni, koska tuskin minua on helppo hyväksikäyttää tai muutenkaan saada tekemään joukossa kyseenalaisia juttuja.

Tämän kirjoituksen alkuun palatakseni pitää sanoa sekin stereotyyppinen käsitys suomalaisten keskuudessa, kun jonkun pahantekijän kuva julkaistaan, niin suomalainen ajattelee, että ”kyllähän tuon tyypin näkee jo kuvasta pahaksi!”

Toinen seikka ulkonäkökeskeisyydessä ja toisen henkilön olemuksen arvioinnissa voi olla sekin, että jonkun olemus ei vain jostain syystä viehätä tai ennemminkin henkilön pelkkä olemus jo ärsyttää joitakin. Silloin voisi olla hyötyä psykoterapiasta, jos huomaa toisten henkilöiden pelkän olemuksen häiritsevän liiaksi itseään.

Kaiketi ihmisen moraalitasoa tai pahanlaatuisuutta lienee liki mahdotonta arvioida pelkän kuvan tai ulkoisen olemuksen perusteella, vaikka esimerkiksi jengileikkejä leikkivät miehet haluavatkin käsitykseni mukaan juuri ulkoisella olemuksellaan pelotella muita kansalaisia, eikä kyse ole pelkästään vilpittömästä asiasta, kun jengiliivejä ja -paitoja pidetään päällä.

Liiviporukoiden kunniaa tuskin kukaan menee huutelemalla kyseenalaistamaan, koska siinä on saattaa olla ilmassa usein vaaramomentti, että turpaan tulee ja siksi pidänkin itse liivijengien periaatteita anarkiaan tai vahvimman lain voimaan nojaavina, jossa pelon ilmapiirillä ansaitaan teennäinen kunnioitus yhteiskuntamme piirissä.

Samahan se on vanhemmuudessa, että väkivallalla saa aikaan ehkä vuosia kestävän kunnioituksen lapselta, mutta lopulta lapsen kasvaessa aikuiseksi ja itsenäisesti ajattelevaksi saattaa vanhempien kunnioitus loppua jopa kokonaan.

Suurimman kunnioituksen saaneekin auttamalla vanhempana, ystävänä, sukulaisena tai muuna läheisenä henkilönä toista hädässä tai hädän uhatessa. Pakolla tai väkivalloin kunnioitusta ei saa kestämään muuta kuin hyvin vaurioituneiden ihmismielten taholta, jolloin kyseiset ihmiset eivät enää ymmärrä edes omaa parastaan.