Sosiaalisesti pärjäävien ja syrjäytyneiden välillä on Suomessa ammottava kuilu!

Miten paljon tulevaisuutta voi ennakoida erilaisten kansalaisten tai koko yhteiskunnan kohdalla? Koronaviruspandemia on osoittanut sen, että edelleen voi tapahtua globaalilla tasolla jokseenkin täysin ennakoimattomia asioita.

Itse en usko laajamittaiseen sotaan lähitulevaisuudessa, vaikka sitäkään mahdollisuutta ei voi kokonaan poissulkea maailmassa. Lasten ja nuorten elämästä on monilla kadonnut toiveikkuus ja kyky unelmoida tulevaa elämää, joten siltä osin elämme erikoista mielenterveyskriisiä Suomessa. Kansantaloutemme on BKT-mittarilla katsottuna vauraampi kuin koskaan, vaikka monet pitävät kansantaloutemme huippuaikana 2000-luvun vaihdetta.

Mikä sitten on sosiaalisen median ja aidon sosiaalisuuden vähenemisen syy-yhteys vallitsevaan yhteiskunnalliseen pahoinvointiin? Onhan aikamme monilla lapsilla ja nuorilla edelleen hyvät ryhmäytymistaidot, vaikka toisessa ääripäässä moni lapsi ja etenkin nuori kokee ettei heillä ole yhtään ainutta ystävää. Yhteiskuntamme sosiologinen rakenne on mennyt nähdäkseni jotenkin väärälle uralle, koska emme tajua etenkään ruuhka-Suomen alueella enää että olemme yhtenäinen kansakunta, emmekä saisi perusteetta syrjiä toisia kansalaisia.

Yksinäisyydenkokeminenkin saattaa kohdistua pahiten juuri tiettyyn osaan kansalaisia, vaikka jokainen sosiaalisesti aktiivinenkin kansalainen voi kokea ajoittaista yksinäisyyttä elämässä. Yhteisöllisyys oli vielä reilut 10 vuotta sitten poliitikkojen käyttämä muotisana, mutta enää ei puhuta niinkään yhteisöllisyydestä vaan hyvistä sosiaalipalveluista eli yhteiskunta maksaisi meille yksinäisille seuranpitäjän kuten minullekin.

Itse koen maksetun seuran yhteiskunnalta itseni kohdalla täysin ihmistä aliarvioivana toimintamuotona. Onhan maksettu seuralaispalvelu myös yhteiskunnallisesti erittäin kallis palvelumuoto verrattuna aitoon vertaistuelliseen ja kansalaisten aitojen yhteisöllisten tapaamispaikkojen mahdollistumiseen. Omatoimisuuteen ja sosiaaliseen aktiivisuuteen pitää kannustaa suomalaisia juuri esimerkiksi erilaisissa yhteiskunnallisissa kokoontumispaikoissa, eikä meistä saisi tehdä sote-avopalveluiden vankeja, jolloin passivoidumme jo varhaisella ikää liki henkisesti pystyyn kuolleiksi vanhuksiksi.

Olisiko järkeä luoda yhteiskuntaan sosiaalisesti hieman avarampaa ilmapiiriä kuin elää omissa some-kuplissa ja sulkea ns. ikäviä kansalaisia pois omasta elinpiiristä? Eihän täällä Suomessa uskalla enää mitään juuri kenellekään sanoa johtuen just viranomaispitoisesta ongelmienhoitokulttuurista ja osansa on myös käsittämättömät mittasuhteet saaneella metoo-kampanjoinnilla! Emme voi yhteiskunnallisesti oikeasti niin hyvin kuin voisimme voida ja tämä asia on mediakulttuurissa osittainen tabu, koska media saa rahoituksen pääasiassa poliitikoilta, emmekä halua nähdä todellisuutta yhteiskuntamme sosiologisesta eriytymistilasta.

Nyt pitäisi aktivoida kansalaisia omatoimisuuteen, koska kaikki tulevat työntekijät eivät voi olla töissä edes Suomessa yhteiskunnan palveluksessa. Toisin sanoen olen huolissani yhteiskuntamme tulevaisuudesta eniten juuri sosiaalisen eriarvoisuuden takia, jolloin meitä suomalaisia pisteytetään erilaisten sosiaalisten johtajakansalaisten (lue: nilkkien) perusteella ja ovet vedet kiinni juuri nokkamme alta.

Sosiaalisesti apaattisimmat kansalaiset pitäisi tavoittaa yhteiskunnassa paremmin ja vastuu tästä kuuluu meille kaikille jotenkin sosiaalisesti pärjääville kansalaisille. Olemme menossa kohti mielenterveydellissosiaalista katastrofia, jos emme ala tunnistaa sosiaalista eriytymisilmiötä yhteiskunnassamme. Löytyykö suomalaisten piiristä enää yhteisöllisyysajattelua vai ulkoistammeko kaikki minimaalisen sosiaalisuustason yhteiskunnalliselle työväelle?

+2
KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen vuonna 1978 syntynyt mies Pirkkalassa. Sain oppivelvollisuuteni suoritettua silloisessa Kuttulan koulukodissa Mäntyharjulla vuonna -94. Ylioppilaaksi kirjoitin vuoden -98 keväällä Tammerkosken lukion aikuislinjalta (iltalukio). Olen saanut ilmavoimien sääaliupseerin koulutuksen Tikkakoskella varusmiehenä saapumiserässä 2/98. Työhistoriani alkoi lehdenjakajana kesällä -97 vuosiloman sijaisena ja jakopiirini alueella sijaitsi myös silloinen kotini. Syksyllä -97 aloitin Galvanoimis Oy:n palveluksessa kuumasinkityslaitoksen työntekijänä Pirkkalassa ja olin palveluksessa vuoden 2002 loppuun. Olen opiskellut silloisella Tampereen teknillisellä korkeakoululla vuosina 1999-2002 konetekniikkaa. Sairastuin vähitellen psykoottistasoiseen masennukseen vuoteen 2004 mennessä. Kävin työkokeilussa vuonna 2008 vanhan työnantajani eli nykyisen Aurajoki Oy:n palveluksessa kolmivuorotyössä Pirkkalassa. Olen tehnyt etenkin vuosina 2013-2014 kokemusasiantuntijaluentoja mielenterveydellisestä kuntoutumisesta. Vuonna 2017 minut valittiin Suomen skitsofreniayhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi. Vuonna 2010 julkaisemani omaelämäkerran nimi on Kuntoutujan tie ja se kirjoitettu salanimellä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu