Suomalaisten yksinäisyys on ikävä ongelma

En kiistä sitä, etteikö moni ihminen kestä yksinäisyyttä ja syrjintää erilaisissa ihmisyhteisöissä, vaikka jokainen mielenterveydeltään järkevä ihminen takuulla haluaisi silloin tällöin olla aidossa dialogissa joko naamatusten tai edes puhelimitse. Ongelma onkin siinä, että aitojen vastavuoroisten ystäväsuhteiden löytyminen on monille vaikeaa. Ystävyys ei kuitenkaan aina ala toimia kahden eri henkilön välillä, vaikka molemmat tykkäisivätkin toisistaan ja siihen on myös joukko erilaisia syitä.

Henkilöistä voi tuntua, että nykyinen sosiaalinen verkosto on jo täynnä ja sitten kokee elämän jo muuten liian kiireiseksi, eikä halua sitoutua uusiin ystävyyssuhteisiin. Olen itse ollut yli 20 vuotta poissa työelämästä ja virallisemmista opintopaikoista, jonka seurauksena olen miettinyt, että työyhteisössä moni voi saada riittävästi sosiaalisuutta, jota puolestaan eläkeläiset joutuvat hakemaan sosiaalisista korviketoiminnoista, kuten eri yhdistyksistä, seurakunnista ja tietenkin myös pubeista. Surullista huomata omassakin lähipiirissäni, että moni suomalainen ei vaikuta enää edes kykenevän sosiaalisen median addiktiivisen käytön lisäksi aitoon sosiaaliseen kohtaamiseen.

Omassa elämässäni ja avioeron jälkeisessä yksinäisyyden sietämisessä on ollut suuri asia, että naapureiden kanssa voin ajoittain rupatella ja käyn kohtaamispaikoissakin vapaamuotoisissa rupattelutuokioissa. Pubeissa käynti puolestaan kysyy rahaa liiaksi, enkä voi käydä likikään viikoittain pubeissa. On myös onni elämässäni, että omaan omasta mielestäni riittävän määrän ystäviä, vaikka ilman satunnaiskohtaamisia ja rupatteluja elämäni olisi sosiaalisesti ehkä jopa köyhää. Eipä siis väheksytä satunnaiskohtaamisten vaikutusta elämässä senkään takia, että ne joskus saattavat jättää ikimuistoisen kokemuksen, vaikka kohtaaminen olisikin ollut uniikki.