Vielä kerran muistoissani Kuttulan koulukoti Mäntyharjulla vuosina 1993-1994

Ainoalla kotilomalla Pirkkalassa talviloman aikaan tulostamani silloinen lukujärjestys.

Suunnilleen kaikki jotka tuntevat minut entuudestaan joko aidosta sosiaalisesta elämästä tai sosiaalisen median julkaisuiden perusteella tietänevät, että elämäni ei ole ollut kaikilta osin edes lapsuudessa ja nuoruudessa helppoa. Haluankin vielä palata muistoissani noin 30 vuoden taakse ja purkaa ajatukseni vielä kerran julkisesti Kuttulan koulukotiin joutumisestani ja siellä viettämästäni noin 9 kuukauden ajanjaksosta.

Oman elämän eräs kulminaatiopiste oli aikoinaan isäni kuolema joulun alla vuonna 1989 aivoverenvuodon seurauksena. Isäni sairastui jo 1980-luvun alkupuolella Parkinsonin tautiin, vaikka minäkin muistan ennen kouluikää viettäneeni siitä huolimatta isäni kanssa laadullisesti hyviä ja muistorikkaita yhteisiä hetkiä. Ala-asteella Pirkkalan Naistenmatkan koulussa olin hyvin ujo ja jossain määrin jopa estynyt oppilas, vaikka silloin minulla oli vielä ihan hyviä kavereita koulussa ja jalkapalloharrastuksen piirissä Pirkkalan Virissä. Isäni kuoli kun kävin viidettä luokkaa ja se oli itselleni lapsena suuri takaisku, kun isäni kuoli. Suruaika kesti varmaan noin 10 vuotta liikutuksen tunteissa ainakin ajoittain kun kaipasin isääni. Siirryin Pirkkalassa yläasteen seiskaluokalle vuonna 1991 ja koin yläasteen kouluympäristönä melko pian jopa jossain määrin vastenmieliseksi, vaikka pahaa kiusaamista ei kohdallani ennen kasiluokkaa esiintynytkään.

Kasiluokka alkoi vuonna 1992 ja vieläkin muistan kun sain Pirkkalan silloisen yläasteen patiolla ottaa pari lyöntiä vastaan eräältä koulun tarkkisluokkalaiselta. Toinen pahoinpitelyni sattui silloisen yläasteen alakäytävällä juuri ennen biologian tuntia ja tekijänä oli samainen tarkkisluokkalainen. Joskus tunsin jopa jonkinasteista vihaa kyseistä tarkkisluokkalaista kohtaan, mutta viime vuosikymmenten kuluessa olenkin alkanut yhä enemmän ihmetellä Pirkkalan yläasteen muiden oppilaiden ja opettajien reagoimattomuutta kiusaamistapaukseeni tai suoranaiseen pahoinpitelyyní. Ehkä se olikin todellinen syy toisen pahoinpitelyn jälkeen alkaneeseen kouluhaluttomuuteni ja koulupinnaamiseen Pirkkalan Vähäjärven tienoon metsissä. Vietin pari viikkoa koulupäivät metsässä, kunnes äitilleni paljastui, että en ollut käynyt koulua ollenkaan. Yritin palata kouluun erityisopettajan ja koulukuraattorin tukemana, mutta en kyennyt mitenkään enää palaamaan vanhan luokkani pariin. Minulta jäikin kahdeksannen luokan kevätlukukausi kokonaan käymättä, kun tarkoitukseni oli lopulta käydä kasiluokka uudestaan.

En kuitenkaan ollut motivoitunut vuotta nuorempien itselleni vieraiden nuorten kanssa aloittamaan kasiluokkaa. Elokuussa 1993 kävin Pitkäniemen sairaalan nuoriso-osastolla äitini kanssa haastattelussa, mutta äitini piti Pitkäniemen sairaalaa tulevaisuuteni kannalta huonona paikkana. Kaiken lisäksi äitini jonkinlainen ystävä oli juuri samaan aikaan poikansa kanssa Kuttulan koulukodissa Mäntyharjulla. Äitini ystävä Sinikka oli Kuttulassa keittäjänä ja hänen poikansa asui silloin Kuttulan pääpaikassa luonnonkauniilla paikalla järven rannalla keskellä metsää. En olisi halunnut lähteä kotoani Pirkkalasta minnekään, mutta veljeni veivät minut Mäntyharjulle Kuttulan sivuperheeseen eli Valtolan silloisen kyläkoulun lähettyville. Pian huomasin, että jäin Mäntyharjulle perheeseen jossa oli äitihahmo, hänen tyttärensä, isähahmo ja eräs pikku-Villeksi sanottu sijoitettu asukas, kuten itsekin sitten olin syyskuussa 1993.

Ns. sivuperheeseen tuli syksyn aikana vielä asumaan iso-Ville Espoosta ja Ilari muistaakseni Raahesta. Myös Ilarin veli oli silloin Kuttulassa toisessa sivuperheessä. Vaikea oli alku minulla Kuttulassa, mutta vähittelen tai melko pian aloin käydä kasiluokkaa Kuttulan koulussa siellä pääpaikan aittarakennuksen yläkerrassa. Lopulta äitihahmoni joka opetti kyseisessä koulussa ajatteli ilmeisesti silloisen Kuttulan johtaja Kallen kanssa, että voisin pärjätä jo ysiluokallakin ja niinpä minut siirrettiin ysiluokalle aitan yläkerrassa seinän toiselle puolelle. Iso-Ville oli siinä luokkakaverini, Tommin, Wintomin, Skelen, Iinan ja Marin lisäksi. Lopulta luokkaamme vahvistui vielä Tommin veljen tultua samalle luokalle jossain välissä lukuvuotta. Itse en kokenut Kuttulaa aivan huonona paikkana, vaikka toki joitakin negatiivisia muistikuvia minulla sieltä onkin. Esimerkiksi hallipäivänä lähellä sivuperheemme omakotitaloa jouduin kaksi kertaa tyhjentämään paskasaavit peräkkäin. Sitten iso-Villen kanssa jouduimme kerran johtaja Kallen puhutteluun, kun olimme hieman pitäneet hauskaa koulutunnin aikana.

Kyllä muistan sen nuorena, että Kuttulassa vallitsi jonkinasteinen pelon ilmapiiri, mutta en kokenut sitä kuitenkaan traumaattisena. Ikävä oli tietenkin kotiin Pirkkalaan, koska yhteydenpitoani omaan perheeseeni rajoitettiin eikä silloin ollut kännyköitä, vaikka Kuttulan perheen isähahmon Mitsubishi Pajerossa olikin NMT450 puhelin. Parhaita muistoja itselleni oli Kuttulasta kun pelattiin kasvattiperheeni ”sisarusten” kanssa jalkapalloa läheiselle Valtolan koulun kentällä. Kävimme jopa iso-Villen kanssa puulaagipelissäkin pelaamassa ainakin kerran jossain kyläottelussa ja siinä pelissä oli kovia äijiä kentällä, kun itse olin melko hintelä ja heikkovoimainen siihen aikaan. Judoa harrastettiin Kuttulassa ja judo oli osa kasvatusmetodia siellä, mutta itse en siinä erityisesti pärjännyt. Eräs saksalainen koulukodin asukki Sven meinasi kerran liki kuristaa minut tatamilla, kun en osannut taputtaa häntä selkään.

Tosiaan Kuttulassa oli myös Saksasta nuoria siihen aikaan ja muistissani on ainakin Lars, joka oli taitava kitaran soittaja ja eräs tyttö nimeltänsä muistaakseni Rebecca, joka oli oikea kaunotar. Kävihän siellä Kuttulan pääpaikan salilla jopa Maarit Hurmerinta musisoimassa syksyllä 1993 ja mieleeni jäi silloin hänen tuore laulunsa ’Jos tahdot tietää’. Sittemmin Kuttulassa kävi musisoimassa myös Jukka Tolonen ja kasvattibroidini iso-Ville oli ihan fiiliksissä kun Tolonen vingutti kitaraa. Lopulta koulumenestykseni oli Kuttulan koulussa ihan hyvää ja mieleeni jäi erityisesti matematiikan opettaja, jota sanottiin Retuksi ja Kallen veli Matti, joka oli oikealta ammatiltansa merikapteeni eli Skagerrag ja Kattekat tulivat tutuiksi. Toki Saksan kielen opettajakin oli ihan hyvä alkujaan vielä Saksassa kasvaneenakin, mutta kyllä hän osasi myös suomea puhua.

Sitten hallilla oli muistaakseni hieman enemmän testosteronihuuruisempia ohjaajia ja olihan siellä perjantaisin myös Sinikka kokkailemassa. Yksi perjantai Sinikka keitti suuren kattilallisen riisipuuroa ja söimme sitä kilpaa iso-Villen kanssa, mutta en enää muista kumpi voitti kisan. Lämminhenkisiä iltojakin oli koulukodin sijaisperheessä esimerkiksi kun pelasimme lautapelejä ja kuuntelimme silloista Yle nuorten radio Radiomafiaa, jossa joku ehtoo aina paasasi Salovaara show tai sittemmin olen Pertti Salovaaran kerran jopa kohdannutkin Tampereella 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä. Itse olin koulukodissa rahan kanssa säästäväinen ja sain kokeista hyviä arvosanoja, joista sitten sai vähän taskurahaa markkoina.

Olen joskus vielä 2000-luvullakin tuntenut katkeruuttakin Kuttulan koulukotia kohtaan, mutta en usko että katkeruus on päällimmäisin muisto ollutkaan koskaan Kuttulasta, vaan kyllä se on muotoutunut koko lailla hyväksi kokemuksesi elämässäni. Eipä tarvinnut juuri yksin olla koskaan, vaikka aina silloin tällöin käytin perheemme koiraa Mamia lenkillä Korpijärven tienoilla ja liki Tommolan lavalla saakka. Loppuaikana toukokuussa 1994 tunsin olevani jo silloin nuorena ristivedossa eli tavallaan äitini ja veljeni halusivat minut takaisin Pirkkalaan ja toisaalta Mäntyharjun porukat Kuttulassa halusivat pitää minut siellä sijoitettuna.

Näin siinä sitten kävi, että Kallen veljilleni tarjoamat viinat eivät muuttaneet isoveljieni kantaa tulevaisuudestani ja palasin kesäkuun vaihteessa asumaan äitini ja nuorimman isoveljeni kanssa Pirkkalan Vähäjärvelle. Olen sitäkin miettinyt, että olisinko jaksanut sinnitellä koulussa Kuttulassa sittenkään, vaikka kävihän Kuttula tietääkseni jopa pitkällä Nepalin reissulla vielä 1990-luvun puolivälissä. Melko epätoivoinen tunnelmani oli kuitenkin keväällä 1994, kun en oikeastaan täysin kotiutunut Kuttulaan. Palasinkin sitten ikäluokkani pariin Pirkkalaan yhteislukioon, mutta vanha yläasteaikainen kouluympäristö tuntui painostavalta, enkä käynyt kuin syyslukukauden Pirkkalan lukiota. Sitten olin kerran veljeni mukana silloisella Tampereella Tammerkosken iltakoululla ja sain mieleeni vision, että voisin käydä iltalukiossa ylioppilaaksi ja niin aloitinkin syksyllä 1995 Tammerkosken lukion aikuislinjan ja kirjoitin keväällä 1998 ylioppilaaksi.

Iltalukiossa tapasin erään vanhan Kuttulan tuttunikin ja hän oli vielä lähikauppani kassanakin 2000-luvun vaihteen jälkeen Tampereen Linnainmaalla. Elinalta kuulinkin joitakin Kuttulan uutisia, että he olivat käyneet Nepalissa ja siellä oli sattunut ikäviäkin asioita jo matkalla vaikkakin sairaustilasta johtuva kuolema. Ja olihan Mäntyharjullakin Elinan kertoman mukaan sattunut jotain ikävää. Sittemmin kuulin Facebookissa, että silloinen kasvatti-isäni oli myös menehtynyt jossain välissä ja hieman ikävä muisto jäi tästä itselleni, kun pidin Vesaa ihan hyvänä äijänä! Eipä aika entinen enää koskaan palaa, vaikka haluan lähettää vielä lämminhenkisiä terveisiä kaikille Kuttulassa aikaansa viettäneille nuorille ja myös meidän ohjaajille ja muille osallisille. Kokemus oli Kuttulasta hyvin merkityksellinen näin liki 30 vuoden päästä ajateltuna itselleni kaikesta huolimatta.

Virheitä johtaja Kalle myönsikin viimeksi näkemässäni Ylen Kuttula dokumentissa tehneen noin 10 vuoden takaa ja aika on nyt erilainen, vaikka lastensuojelupaikkojen valvonta sekä lasten ja nuorten aito kuuleminen olisi tärkeää sijoituspaikkakunnan sote-ammatilaisten taholta. Kuttulassa viettämäni 9 kuukautta oli joistakin huonoista muistoista huolimatta aitoa elämisen meininkiä ja sanoihan kasvatti-isä Vesakin aina muutaman kerran leikillään, että ”nyt taidan päästää Kimmon irti!” Pidin sitä silloin nuorena hieman vähättelevänä kommenttina, mutta sekin lausahdus on kääntynyt liki imarteluksi vuosikymmenten jälkeen.

+2
KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen vuonna 1978 syntynyt kahden koulupojan isä Oulusta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu