Yhteiset hetket ovat pääasiassa arkea

Joku jää mieleen, mutta miksi joku ei jää mieleen? Miksi puolestaan joku erityinen yhteinen hetki vanhempien kanssa jää mieleen, vaikka perheen perusarki harvoin luo mitään muistikuvia.

Siksi olisikin tärkeää, että kaikilla aikakautemme vanhemmilla olisi mahdollisuus luoda lapsille jotain erityisiä muistoja elämästä, kuten yhteinen joulujuhla tai juhannuksen vietto. Joku yhteinen matka voi luoda myös erityisiä muistoja lapsille, vaikka koko elämä perustunee suurelta osin arkielämän kokemuksiin lapsen kehittyessä ja siksi vielä tärkeämpää on taata turvallinen kasvuolosuhde lapsille.

Ihminen muistaa kohtaamansa henkilöt erityisen hyvin sekä hyvässä että pahassa. Uskoisin, että hyvien ihmiskokemusten ollessa yleisempiä myös hyvässä muistaminen on yleisempää.

Omia vanhempia kohtaan monilla voi olla ristiriitaisia tunteita. Kuitenkin pitäisi aina muistaa, että olemme ikuisesti osa vanhempiamme ainakin geneettisen perimän ja heidän antaman kasvatuksen seurauksena. Lisäksi yhteiset muistot isän taikka äidin kanssa voivat olla merkittäviä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Itselläni on ollut hieman epämääräinen suhde äitiäni kohtaan, vaikka äitini on kiistatta ollut elämässä selviytyjä 1930-luvulta yksinhuoltajan kasvattamana. Isästäni tuli jossain vaiheessa hänen kuolemansa jälkeen mielessäni liki jumala, vaikka lapsuuden ja nuoruuden ajatuksissa isän arvostus olikin suhteettoman suurta. Isäni kuoli jo vuonna 1989, kun olin 11-vuotias.

En tule minäkään isän roolissa omien lasteni suhteen juuri muuttumaan, eikä tehtyä saa tekemättömäksi, joten miksi en sitten voisi olla armollinen myös omia vanhempiani kohtaan?

Äiti sanoi joskus, että ”ketäpä syyttäisit jos häntä ei olisi olemassa.” Jotenkin tuntuu edelleen pahalta muistolta tuo äitini sanonta, koska äitini syytti minua jo lapsena aiheetta ja vielä dementoituessaan jopa varkaaksi. En koe olleeni äidilleni toivottu lapsi, vaikka joitakin hyviä hetkiä kuten muun muassa laadukkaita puhelinkeskusteluita meillä oli vielä 2010-luvun alkupuolella.

Nyt en voi olla enää varma, tunnistaako äitini edes minua. Siksi tunnen jo luopuneeni äidistä, vaikka hän voi vielä elää vuosia. Kaikki on mennyt lopulta oikein omassa elämässäni, enkä koe että voisin syyllistää vanhempiani, koska olen saanut elää ihan vaiherikkaan elämän kuitenkin.

Ihmissuhteissa etenkin jos miettii dementoituneita henkilöitä aika entinen ei koskaan enää palaa ja se pitää vain hyväksyä osana elämää. Toisaalta joillakin ihmisillä on erilaisia uskomuksia jälleennäkemisen ihmeestä jne.

Itselleni on tärkeää, että tallessa on joitakin lapsuudenkuvia ja joitakin muita muistoja elämän varrelta, koska en halua unohtaa omaa elämäntarinaa, vaan haluan vaalia sitä ja vielä mahdollisimman realistisessa viitekehyksessä.

Tarinoita pitää kertoa jatkossakin elämästä ja sen erilaisuudesta.