Älyllinen epärehellisyys huutaa taivaaseen asti

JYVÄSKYLÄ STUDIES IN EDUCATION, PSYCHOLOGY AND SOCIAL RESEARCH 610
Päivi Kilja
Opintojen henkilökohtaistaminen aikuisoppijoiden kokemana
Eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus näyttötutkintomestarikoulutuksen kontekstissa

Editors
Timo Saloviita
Department of Teacher Education, University of Jyväskylä
Sini Tuikka, Päivi Vuorio
Publishing Unit, University Library of Jyväskylä

Poimintoja:

– -”OECD ja Euroopan unioni ovat korostaneet elinikäisen oppimisen koulutuspoliittista merkitystä jo kahden vuosikymmenen ajan. OECD:n elinikäisen oppimisen koulutuspolitiikan sisältö kiteytettiin vuonna 1996 pidetyn OECD:n opetusministerikokouksen asiakirjaan Lifelong Learning for All (1996). Euroopan unionin elinikäisen oppimisen perusteet on esitetty Lissabonin strategiassa1(2000).

Tuolloin jäsenmaat hyväksyivät talouskasvua, kilpailukykyä ja sosiaalista integraatiota edistävän strategian ja samalla päätöksen toteuttaa ohjelma laajamittaisesti. Euroopan komission kommunikean mukaan jäsenvaltioiden tulisi kiinnittää huomiota aikuiskoulutuksen kuntoon laittamiseen ja sen myötä esimerkiksi nonformaalin ja informaalin oppimisen ja osaamisen tunnistamis- ja tunnustamisjärjestelmien toteuttamiseen (Commission of the European Communities 2006). Suomessa elinikäinen oppiminen sai vahvan aseman koulutus-poliittisesti, kun Elinikäisen oppimisen komitea (1997) antoi mietintönsä Oppimisen ilo : kansallinen elinikäisen oppimisen strategia. Tavoitteiden saavuttaminen edellytti paitsi aikuisväestön koulutusmahdollisuuksien lisäämistä myös aiemmin hankitun osaamisen hyödyntämistä.” – –

– – ”Vuonna 1998 lainsäädäntöä uudistettiin siten, että ammattitutkintolaki kumottiin ja näyttötutkintojärjestelmää koskevat säädökset siirrettiin lakiin ammatillisesta aikuiskoulutuksesta (L631/1998).

Lainsäädännön mukaan ammatillinen aikuiskoulutus määritettiin olevan ammattitaidon hankkimistavasta riippumattomia, näyttötutkintoina suoritettavia ammatillisia perustutkintoja, ammattitutkintoja ja erikoisammattitutkintoja samoin kuin niihin valmistavaa koulutusta ja muuta kuin näyttötutkintoon valmistavaa ammatillista lisäkoulutusta.

Samalla lainsäädännöllä määrättiin, että koulutuksen järjestäjän on huolehdittava henkilökohtaistamisesta näyttötutkintoon ja siihen valmistavaan koulutukseen hakeutumisessa, tutkinnon suorittamisessa ja tarvittavan ammattitaidon hankkimisessa. (Lakio 2014, 8–10; Ropponen 2015, 27–37.)” – –

– – ”Suomessa koulutuksen rakenneuudistus on perustunut osaamisperusteisuuden, yksilöllisen oppimisen ja yksilöllisten oppimispolkujen varaan. Perusasteen koulutuksessa oppilaalle on voitu järjestää perustelluista syistä erityisopetusta, jolloin oppilaalle on laadittu henkilökohtainen, opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma.

Opetusta on voitu myös yksilöllistää siten, että oppimistavoitteita, -sisältöjä tai arviointia on muutettu oppilaan erityisen tuen tarpeen mukaisesti. (Opetushallitus 2014b.)

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa on opiskelijalle järjestetty opiskelun yksilöllistäminen tilanteissa, joissa opiskelija ei kykene etenemään yhteisen opetussuunnitelman mukaisesti. Myös arviointia on voitu mukauttaa siten, että erityistä tukea tarvitseva opiskelija selviytyy opinnoistaan.

Korkea-asteen koulutuksissa on kehitelty jo usean vuoden ajan henkilökohtaisia opiskelusuunnitelmia, osaamisen tunnistamista ja tunnustamista (AHOT) sekä koulutuksen osaamisperustaisuutta (esim. Aiemmin 2007; Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto 2009).

Henkilökohtaisista opiskelusuunnitelmista on säädetty asetuksella vuonna 1992 (Asetus 1314/1992). Tämän myötä henkilökohtaisten opiskelusuunnitelmien kehittäminen käynnistyi toisen asteen ammatillista aikuiskoulutusta järjestävissä oppilaitoksissa.

Vuoden 2001 alusta voimaan astunut Opetushallituksen määräys henkilökohtaisten opiskeluohjelmien laatimisesta edellytti, että jokaiselle toisen asteen ammatilliseen tutkintoon johtavaan koulutukseen osal-listujalle tuli laatia henkilökohtainen opiskelusuunnitelma.

Henkilökohtaisten opiskeluohjelmien voidaan katsoa saaneen alkunsa erilaisten itsenäistä opiskelua korostavien suunnitelmien (learning contracts, learning plans, learning agree-ments, study plans ja self-development plans) kehittelystä Yhdysvalloissa 1980-luvulla.

Oppimissopimusten taustat löytyvät itsenäistä opiskelua korostavasta ajattelusta, joka laajeni myöhemmin opetuksen yksilöllistämiseen ja itseohjautuvan oppimisen tutkimiseen. (Knowles 1986, 38–42.)

Suomessa henkilökohtaistamisen käsite tuotiin ammatilliseen aikuiskoulu-tukseen aikuisopiskelun henkilökohtaistamisen kehittämisprojektin3 myötä 2000-luvun alussa. Projektin tuloksena luotiin malli henkilökohtaistamisen prosessille, ja sen myötä tutkinnon suorittajan henkilökohtainen suunnitelma laajeni kattamaan myös hakeutumisen, tutkinnon suorittamisen ja tarvittavan ammattitaidon henkilökohtaistamisen.

Henkilökohtaistaminen kuvattiin asiakasnäkökulmaa painottavaksi toimintatavaksi, joka yksilön osaamisen näkökulmasta tarkoittaa tarpeiden tunnistamista ja joustavia opintojärjestelyitä.

Henkilökohtaistamisen edellytykset taas luodaan yhteistyössä työpaikkojen ja muiden kumppanien kanssa sekä ohjauksellisilla työotteilla. (Spangar, Jokinen 3Opetushallituksen hallinnoima Aikuisopiskelun henkilökohtaistamisen AiHe-projekti toteutettiin vuosina 2000–2006. & Filander 2004; Spangar & Jokinen 2006, 103, 121–122.)

Henkilökohtaistaminen on tarkentunut myöhemmin näyttötutkinnon suorittajan ja siihen valmistavassa koulutuksessa olevan aikuisopiskelijan ohjaus-, neuvonta- ja tukitoimien asiakaslähtöiseksi suunnitteluksi ja toteutukseksi (Opetushallitus 2016, 28).

Henkilökohtaistaminen on perustunut näyttötutkintojärjestelmän keskeiseen perusideaan siinä, että ammatillinen tutkinto on mahdollistaa suorittaa riippumatta ammattitaidon hankkimistavasta.

Henkilökohtaistamista määritettäessä on syytä esittää myös kysymys siitä, mitä henkilökohtaistaminen ei ole. Tähän saadaan selkeyttä, kun tarkastellaan yksilöllistämisen (individualise, individualize) ja henkilökohtaistamisen (personalise, personalize) eroja.

Suomen kielessä henkilökohtaistaminen on jossain määrin ongelmallinen käsitteenä, koska henkilökohtaistamiselle ei ole annettu selkeää määritelmää ja sille läheisimmät käsitteet ovatkin persoonallinen, henkilökohtainen tai yksilöllinen.

Käsite yksilöllistää on määritetty jonkin muuttamiseksi yksilökohtaiseksi, jonkin yksilöllisyyttä vastaavaksi tai muista erottuvaksi. Personoida-sanalle taas annetaan synonyymeiksi henkilökohtaistaa ja yksilöllistää.” – –

Väitös alla:

https://www.jyu.fi/edupsy/fi/tohtorikoulu/kasvatustieteiden-tohtoriohjelma/valmistuneet-vaitoskirjat/978-951-39-7406-0_vaitos04052018.pdf