Nato-uskonnon dogmit

Nato-kannattajien argumentaatioon näyttää liittyvän vakituisesti muutamia ajatuksia, joiden muodostama kokonaisuus ei ole kovin koherentti. Nato-mielisyys näyttääkin kokonaisuutena muodostavan eräänlaisen uskomusjärjestelmän todistamatta päteväksi katsottuine dogmeineen.

Kaikkein ilmiselvin paradoksi syntyy heti ajatuksen alkumetreillä, kun tavoite on hakea turvaa Natosta, mutta Naton jäseneksi hakeminen muodostaa turvallisuusuhan.

Seuraavassa käsittelen paria muuta Nato-uskonnon dogmia:

 

Teoria Venäjän tavoitteesta palauttaa Neuvostoliiton rajat

Eräs jatkuvasti toisteltava väite on, että Venäjä pyrkii palauttamaan entisen Neuvostoliiton rajat.

Tämän tarkastelu on syytä aloittaa siitä, mitä Putin on itse sanonut:

”Sillä, joka ei kaipaa Neuvostoliittoa, ei ole sydäntä. Sillä, joka haluaa sen takaisin, ei ole aivoja.”

Tämä tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, että Neuvostoliiton hajoamisen kuvaaminen katastrofiksi ja sen menneisyyden nostalgisointi kuuluu venäläiseen ”kansalliskuvastoon” pikemmin, kuin nykyajan tavoitteisiin. On myös ristiriitaista puhua samaan aikaan diktatuurista, mutta vedota jatkuvasti Putinin lähipiiristä ulkokehälle syystä tai toisesta ajautuneiden ”entisten neuvonantajien” horinoihin.

Lännessä vedotaan paljolti Alexander Duginiin, jonka merkitystä ja vaikutusta Venäjän politiikkaan on kuitenkin liioiteltu suuresti.

Politiikantutkija George Barros kutsuu länsimedioiden käsitystä Duginista “myytiksi”. Hänen mukaansa todisteet Duginin vaikutuksesta Venäjän politiikkaan puuttuvat, eivätkä hänen merkitystään korostavat tahot ole antaneet näkemyksilleen konkreettisia todisteita. Barrosin mukaan näyttää siltä, ettei Kreml ota Duginia turhan vakavasti.

Historiallisilla viittauksilla ja kansallismielisellä kuvastolla luodaan toki isänmaallista henkeä. Miltä se muka kuulostaisi, jos suurvaltajohtaja puhuisi maansa historiasta, kuin suomalainen poliitikon planttu, joka puhuu häpeillen maamme suurimmasta ylpeydenaiheesta, rauhantahtoisesta puolueettomuuspolitiikasta, käyttäen ulkomailla siitä kehiteltyä pilkallista suomettumisen käsitettä?

Neuvostoliiton rajojen palauttamisteoriat osoittautuvatkin lähemmässä tarkastelussa Nato-jäsenyyden tukemiseksi valituksi tulokulmaksi ja kummitustarinaksi, jota reaalitodellisuus ei tue.

Jo se, että Georgiaa ei vuonna 2008 liitetty Venäjään, todistaa jotain aivan muuta, kuin tämän pyhän kummitustarinan puolesta. Myöskään Kazakstanissa Venäjän joukot eivät Yhdysvaltojen varoittelusta huolimatta jääneet pysyvästi maahan.

Al Jazeeran kirjoituksessaan tutkija Harun Yilmaz toteaa, että Venäjän joukot olisivat Georgiassa voineet jakaa maan kahtia ja saada Azerbaidzhanista Turkkiin kulkevat öljy- ja kaasuputket haltuunsa pelimerkeiksi, joiden avulla se olisi voinut vaatia tunnustamaan separatistialueiden itsenäisyyden, mutta Venäjä kuitenkin pidättäytyi rajoitettuun sotilasoperaatioon.

Yilmaz ei usko, että Venäjä tavoitteli Ukrainankaan osalta ensisijaisesti laajamittaista hyökkäystä, vaan se pyrki painostamaan Ukrainaa myöntymään sen vaatimuksiin. Yilmazin mukaan laaja invaasio ei sovi siihen kuvaan, miten Venäjä on aiemmin käyttänyt voimaa geopoliittisissa peleissään. Georgian, Syyrian, Libyan ja Ukrainan – ennen helmikuun lopun hyökkäystä –  esimerkit osoittavat, että se harjoittaa kustannustehokasta politiikkaa.

Ukrainassakin tämä oli tarkoitus. Jos tavoite olisi alunperin ollut Neuvostoliiton palauttamiseen viittaavaan narratiiviin sopiva laajamittainen hyökkäys, se olisi kannattanut toteuttaa jo vuonna 2014, kun Ukrainan armeija oli heikkouden tilassa.

Iltalehden artikkelin mukaan vuoden 2014 jälkeen Ukrainan puolustusministeri sanoi, että maalla oli vain 6 000 taisteluvalmista sotilasta. Kesään 2021 mennessä vahvuus oli kasvanut 150 000 taisteluvalmiiseen sotilaaseen. Syksyllä 2021 Nato-maiden aseita virtasi maahan valtoimenaan.

Miksi ihmeessä Venäjä siis odotti, että Ukraina saa asevoimansa kasaan ja hyökkäsi vasta sitten? Miten tämä tukee teoriaa Neuvostoliiton palauttamisesta?

Nähdäkseni Venäjän toimet Ukrainassa sopivat varsin hyvin sen turvallisuusajatteluun kuuluvan strategisen syvyyden -konseptiin. Tähän Venäjän mainitaan valtioneuvoston viime vuonna laaditun puolustusselonteon turvallisuusympäristön analyysin mukaan pyrkivän:

”Venäjän turvallisuusajattelussa näkyy strategisen syvyyden tavoittelu ja yhtenäinen puolustusvyöhyke, joka ulottuu arktiselta alueelta Mustanmeren kautta Välimerelle.”

Ukrainan painostuksella Venäjän oli siis tarkoitus vihdoin saada aikaan pysyvä ratkaisu turvallisuuskysymykseensä Euroopan osalta, eli sopimus siitä, että keskipitkän kantaman ballistisia ohjuksia ei tuoda sen lähialueille eikä Nato enää laajene senttiäkään itään.

 

Argumentti Suomen turvallisuusympäristön muuttumisesta

Turvallisuusympäristön muuttuminen on sekin kertakaikkiaan onneton, tyhjä argumentti. Turvallisuusympäristö on muuttunut radikaalisti Ukrainassa, ei Suomessa. Kuten edellä todettua, Venäjän strategisen syvyyden tavoittelussa ei ole mitään uutta. Oleellinen on todettu valtioneuvoston puolustusselonteossa ilman täydennyksiäkin.

Täydennykseksi sen sijaan olisi tarvittu seikkaperäistä analyysia Ukraina sotaan johtaneesta kehityksestä. Liekö tuo osa unohtunut salkkuun jonnekin Ala-Tikkurilan Shellille.

Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuuden linja on turvannut Pohjolan ja meidät tähän asti. Vain tempoilemalla tältä linjalta, turvallisuusympäristö muuttuu radikaalisti meilläkin. Argumentti on siis pikemminkin itseään toteuttava ennuste, kuin täsmällinen analyysi nykytilasta.

Tähän saakka Venäjä on tehnyt, minkä se on luvannut vuoden 2008 Nato-huippukokouksesta saakka. Se teki silloin selväksi, että Georgia ja Ukraina eivät muuten liity Natoon ilman ongelmia. Nyt se on sanonut saman Suomesta ja Ruotsista.

 

Argumentti Venäjän arvaamattomuudesta ja Putinin ”hulluudesta”

Lopuksi voitaneen jo edellä esitetyn perusteella todeta, että Venäjä ei ole kovinkaan arvaamaton, kuten moni Nato-mielinen hokee. Se on toiminut reaktiivisesti, rationaalisesti ja ennen laajamittaista hyökkäystä kustannustehokkaasti. Se on tehnyt, kuten se on uhannut. Liian pitkälle se meni vasta Ukrainassa. Tämä olisi ollut vältettävissä, jos länsimaisesta arroganssista olisi kyetty edes jossain määrin luopumaan.

Tähän loppuun pieni karikatyyri keskiverto Nato-kannattajan ajattelusta tähän paradoksiin liittyen:

”Arvaamaton Venäjä hullun johtajansa johdolla voi hyökätä mihin vain, mutta arvaan, että ei Nato-maahan, koska sehän olisi hullua.”

 

+2
kimmokautio
Sitoutumaton Hämeenlinna

Rehellinen, sitoutumaton, riippumaton ja lahjomaton. Varavaltuutettu Hämeenlinnassa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu