Rauha ja itsenäisyys – conditio sine qua non

Itsenäisyytensä ja rauhan tilan säilyttävä Suomi. Sen tulee olla kaiken ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan conditio sine qua non; ehdoton edellytys. Näin ajatellen tasavallan presidentin ja hallituksen nyt harjoittama politiikka näyttäytyy ikävästi riskibisneksenä ja seikkailupolitiikkana.

Pelkokertoimet ovat korkealla. Kun Putin pieraisee Kremlissä, niin Arkadianmäellä se kuuluu kuin kanuunanlaukaus. Vähäistä on nykypoliitikkojen luotto ulkopoliittisiin kykyihinsä, jos ainoa tapa osoittaa olevansa jonkin sortin valtiomiestä, on pyyhkiä löysät Paasikiven-Kekkosen testamenttiin?

Ukrainan tilanne näyttää meille kristallinkirkkaasti riskin realisoitumisen potentiaalisen hinnan, jota emme halua joutua maksamaan. Kysymyksiä sodasta ja rauhasta ei pidä politiikassa ratkoa idealismin, vaan realismin pohjalta. Viha ei saisi hallita ajattelua. Toivo ei voi olla strategia, onni ei saa olla tekijä, eikä pelon pidä olla vaihtoehto. Suomen ei pidä missään oloissa lähteä kokeilemaan onneaan.

Visionääri Urho Kaleva Kekkonen hahmotteli Suomen sotien jälkeistä ulkopolitiikkaa puheessaan Ruotsin valtiopäivätalossa, Ruotsin talonpoikaisliiton eduskuntaryhmän järjestämässä tilaisuudessa 7.12.1943. Huomionarvoista tuossa puheessa on se, että se on laadittu vuotta ennen jatkosodan päättymistä. Kun tekstiä peilaa tähän päivään, siitä ei ole aistittavissa vihaa eikä uhoa sotatilasta huolimatta. Tämän päivän Suomessa moni eturivin poliitikkokin syyllistyy vihan ja uhon kyllästämiin kannanottoihin, vaikka emme edes itse ole sodassa.

Referoimatta Kustaa Vilkunan toimittamassa Maan puolesta -kokoelmassa sivulta 199 alkavaa monisivuista puhetta tässä sen laajemmin, Kekkosen puheesta loistaa sotatilasta huolimatta ilmeinen usko ja luottamus viisauden voimaan. Siihen, että kansakunnan kokemista takaiskuista huolimatta, suomalainen puolueettomuuden linja on vaihtoehto, joka tulisi toimimaan, kunhan se pohjautuisi realiteettien ja loogisten kehityskulkujen ymmärtämiseen.

Kaikenlaiselta realistiselta ja analyyttiseltä tarkastelulta putoaa kuitenkin hyvin nopeasti pohja, jos sotilaallista hyökkäystä tarkastellaan yksioikoisesti moraalisten oikeutusten kautta. Jos viime kädessä heittäydytään tunteiden vietäväksi, näkemään konfliktit mustavalkoisina hyvän ja pahan taistoina, joissa hyökkääjästä riippuen oikeutus toimiin joko on tai ei, niin tuosta ajattelutavasta tulee hyvin äkkiä hallitseva. Viisaus ei pysty vihaiseen päähän, eikä kiireessä tule kuin tietynlaisia lapsia. Ensin pitäisi rauhoittua.

Tuossa Kekkosen puheessa on yksi kohta, jota on kuitenkin kaikessa ajankohtaisuudessaan syytä lainata:

”Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään. Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtavat sotaan.”

Tarkka lukija ehkä huomasikin, että Kekkonen kirjoitti tämän puheensa kuutisen vuotta ennen Naton perustamista. Natossa Suomi olisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän eteentyönnetty tukikohta.

Lopuksi:

Moni tuntuu nyt ajattelevan, että isänmaallista on luottaa vain uhoon ja aseiden voimaan Ukrainan konfliktin ratkaisemiseksi ja Suomen turvallisuuden takaamiseksi. Rauhan eteen tehtävä työ on kuitenkin aivan yhtä tärkeää.

”Maailmanrauha on kaukainen päämäärä, mutta se ei toteudu, ellei sen hyväksi tehdä työtä. Yhteiskunnan silmissä on rauhantyö tunnustettava yhtä isänmaalliseksi kuin mikä tahansa muu kansallisesti jalo toiminta.”

– Urho Kaleva Kekkonen