Eräitä selityksiä sille, miksi Venäjä ei ole menestynyt omien odotustensa mukaisesti Ukrainassa

Kaivoin kirjastostani uudelleen luettavaksi Motti-Matin, eli eversti Matti.A.Aarnion kirjoittaman kirjan Talvisodan ihme. (Gummerrus 1966)

Matti Aarniosta muutama sananen Wikipediassa

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Aarnio

Tämä lause kiteyttää kirjan sanoman: ”Puna-armeija oli valmistautunut suuntaamaan Suomeen niin suuren lukumäärisen ja materiaalisen voiman, ettei mikään inhimillinen äly ja ajatus ylettynyt uskomaan sen pysäyttämis- ja vielä vähemmän tuhoamismahdollisuuteen.”

Tosiasiassa puna-armeijalla ei ollut Suomen lähialueilla näitä joukkoja vielä vuoden 1939 alussa, vaikka sotaa Suomea vastaan suunniteltiin jo useita vuosia ennen talvisotaa. Tarvittavat joukot tuotiin kaukaa muualta ja ne kuljetettiin etupäässä vieraiden kansallisuuksien asuma-alueilta. Näin ollen talvisota ei alkanut yllätyksenä kenellekään muulle kuin suomalaisille poliitikoille, koska ensimmäisiä puna-armeijan joukkoja ryhdyttiin siirtämään Kannakselle jo kesällä 1939. Tästä huolimatta kaikkia venäläisdivisioonia ei saatu määrävahvuisiksi sodan alkamiseen mennessä, koska kyseessä oli valtava armeija kalustoineen. Kuljetuskalustoa ei ollut riittävästi. Sama ongelma lienee myös Ukrainan rintamalla, jossa Venäjän armeijan huolto tökkii ja miehistöä on hankala haalia taistelutehtäviin ilman puolipakkoa.

Venäjän tieverkosto on ollut aina vähäinen ja tiet heikkokuntoisia. Tämä korostui erityisesti 30-luvulla. Puna-armeijan divisioonat ja niiden huolto koottiinkin paikalle vesistö- ja junakuljetuksin. Tämä on yhdistävä seikka myös Ukrainan tapahtumiin. Venäjän armeijan kuljetukset liikkuvat edelleen pääasiassa junilla ja vesiteitse. Se joutuu pian ongelmiin siellä, missä rautatiet ovat kaukana tai niitä ei ole ja lentokenttiä on harvakseltaan. Suomessa ei kiinnitetty 30-luvulla lainkaan huomiota siihen, että todella vähäväkiseen Venäjän Karjalaan rakennettiin 30-luvulla lentokenttä poikineen.

Toinen merkittävä seikka on se, että vaikka venäläinen divisioona on miesvahvuudeltaan suuri, yli 17 000 miestä, niin perinteistä jalkaväkeä divisioonan yhteen pataljoonaan kuului jopa vähemmän kuin suomalaiseen pataljoonaan. Tämä mahdollisti sen, että kohtaamistilanteessa oltiin jalkaväen osalta tasaväkisiä huolimatta siitä, että puna-armeijan kalustoylivoima oli musertava. Sotahistoria on kuitenkin todistanut sen, ettei yksikään tykki, hävittäjä, panssarivaunu tai taistelulaiva ole vallannut maata viholliselta. Sen tekee jalkaväki.

Puna-armeijalla ei ollut talvisodan olosuhteissa kyvykkyyttä liikuttaa pataljoonaa suurempia yksiköitä kerralla, josta syytä missään yksittäisessä taisteluissa ei saatu niin musertavaa ylivoimaa aikaiseksi, että jalkaväki olisi rynninyt suoraan linjojen läpi saaden pysyvää jalansijaa valloittamaltaan alalta. Joukkoja myös liikuteltiin varsinkin sodan aluksi suurissa massoissa, jolloin tykistö, jos sitä olisi ollut, olisi säästänyt paljon suomalaisten verta. Tätä joukkojen kasaantumista ilmenee Venäjän armeijassa edelleen Ukrainassa. Sotilaiden sekä ajoneuvojen ajaminen pienelle alueelle on aiheuttanut jo merkittäviä tappiota. Tässä suhteessa Venäjän armeija ei ole muuttanut tapojaan sitten toisen maailmansodan.

Aarnio näkee Suomen pelastumisen kannalta keskeisenä seikkana muutaman ydinkohdan. Suojeluskunta ja lottajärjestöt olivat vapaaehtoisin voimin ylläpitäneet maanpuolustustahtoa sekä hankkineet monin tavoin taisteluvälineitä sekä materiaalia, joita ilman puolustus olisi sortunut.

Suojeluskunnat olivat kouluttaneet silloisesta väestöstä liki 100 000 valioluokan ampujaa ja se tarjosi koulutusta, jota armeija ei kyennyt tarjoamaan järjestämällä jäsenilleen taistelunmukaisia harjoituksia.

Puolustusvoimien upseeristo oli saanut alkukoulutuksensa omassa Suomen sotaväessä, Tsaarin Venäjän armeijassa sekä Saksassa suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Asevelvollisia kouluttivat kuitenkin yksinomaan Suomessa koulutetut upseerit ja aliupseerit. He olivat lähtöisin kansan keskuudesta ja edustivat käytännössä jokaista yhteiskuntaluokkaa. Se oli suuri etu  ja perusta alipäällystön ja miehistön mielialojen ymmärtämiselle. Puolustus oli rakennettu kansallisten tarpeiden pohjalle olosuhteitamme vastaaviksi. Tämä projekti vietiin loppuun jo 30-luvun kestäessä, joten organisaatio oli sotaan henkisesti valmiina, joskin puutteellisesti varustettuna. Siitä on kiittäminen sen ajan poliitikkoja.

Nythän Ukrainassa liikkuu sellaista tarinaa, että presidentti Zelesnyi olisi tiennyt Venäjän hyökkäävän jo kuukausia etukäteen. Hän ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään, josta ukrainalaiset sotilaat maksavat päivittäin kovaa hintaa.

Suurimpana erona Suomen ja Ukrainan välillä pidettäköön sitä, että Suomi ei menettänyt alueitaan taistelussa vaan välirauhaksi kutsutussa pakkorauhassa.

Ukrainan taktiikkana sen sijaan tuntuu olevan hidas vetäytyminen hyökkääjää kuluttaen ja viivyttäen samalla kuitenkin valtiollisen alueen kutistuessa kutistumistaan.

Sananen tsetseenitaistelijoista Ukrainassa.

Minulla oli tilaisuus puhuttaa Tsetseniasta kotoisin olevaa henkilöä, joka kävi kotikaupungissaan nyt kesällä ja pääsi vain suurin vaivoin takaisin Suomeen. Hän kertoi, että sotilaita värvätään siellä Ukrainaan kaikin keinoin. Mitään hinkua ei keskiverto tsetseenillä ole tapattamaan itseään Ukrainan aroille.  Sotaan lähtemisestä voi kieltäytyä, mutta siinä tapauksessa passiinsa saa viranomaiselta leiman, jossa lukee pelkuri. Kyseinen leima tuhoaa kyseisen henkilön tulevaisuuden kotimaassaan, koska sen jälkeen on vaikeaa saada töitä enää mistään. Näin ollen taistelijoita riittää, mutta heillä ei ole minkäänlaista motiivia eikä motivaatiota sotimiselle. Näistä lähtökohdista Ukrainalla on samanlainen kotikenttäetu kuin suomalaisilla talvisodassa. Pakotettuinahan suuri osa puna-armeijalaisista taisteli silloinkin.

 

+3
kosonenjuhapekka
Sitoutumaton Helsinki

Sisukas suomalainen ilman puoluetaustaa. Mitään vaihtoehtoa ei pidä poissulkea. Maalaisjärjen rippeiden vakaa puolustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu