Iltalehti syyllistyy jälleen kerran liioitteluun plus artikkelissaan

Iltalehden Pauli Reinikainen kirjoittaa historiallisessa plus artikkelissaan Messerschmitt bf 109 hävittäjistä nykytyyliin liioitellen, jotta saadaan klikkiotsikolla lukijoita.

”Suomi sai viime tipassa käyttöön sodan pelätyimmän ilma-aseen. Täysin ylivoimainen.”

Ilmavoimat.fi kuvaa realistisemmin Messerschmitt bf-109 G2 ja G6 hävittäjiä Suomen ilmavoimissa.

Messerschmitt Bf 109 G oli saksalainen yksipaikkainen hävittäjä. Koneita saatiin ostettua Saksasta yhteensä 164 kappaletta, neljä jäi vaurion takia tulematta ja yksi piti heti palauttaa. Tyyppi edusti hankintahetkellä täysin käyttökelpoista kalustoa
toisen maailmansodan mitassa ja oli jatkosodan loppupuolella ainoa ajanmukainen ja siten ylivoimaisesti tärkein hävittäjämme. ”Mersuistamme” alatyyppi G-2:ta edusti 49, G-8:aa kolme, G-6 AS:ää kolme ja G-6:tta 109 konetta, ja niitä käytettiin vuosina 1943–1954.
Konetyypin suurin nopeus oli 620 km/h.

Konetyyppiä ei suinkaan saatu viime tipassa, vaan niitä hankittiin jo 1943 vahvasti vanhentuneen Brewster Buffalon korvaajaksi.

Mersu ei ollut enää vuonna 1944 millään tasolla lentokoneena ylivoimainen. Päin vastoin. Konetyypin rakenne esti sen jatkokehittelyn ja sitä paranneltiin Saksassa vain hienokseltaan lisäämällä moottoritehoja, parantelemalla ahdinta ja muuttamalla kuomu Erla tyyppiseksi. Vanhemmissa malleissa lentäjä näki todella heikosti ulos koneesta ja pilotin näkökenttään jäi valtavasti katveita verrattuna vaikkapa Brewster-hävittäjään. Tämä heikkous, eli huono näkyvyys ulos ohjaamosta, oli vaarallista lennettäessä vihollisen ilmatilassa. ERLA-kuomu paransi tilannetta huomattavasti, muttei riittävästi.

Mersua ei suunniteltu kantamaan mm. pommeja ja aseistuksen lisääminen heikensi koneen jo muutoinkin useimpia muita hävittäjäkoneita heikompaa kaartokykyä. Vuoden 1944 malleissa olleet konsoleihin sijoitetut 20mm siipitykit poistettiin Suomessa, vaikka ne lisäsivät tulivoimaa dramaattisella tavalla, mutta samaan aikaan hidastivat konetta, heikensivät sen lento-ominaisuuksia ja lyhensivät jo muutoinkin tarpeettoman lyhyttä lentoaikaa.

Messerschmitin merkittävin ongelma olivat pienet polttoainetankit ja siten sen suhteellisen lyhyt lentoaika, mikä tarkoitti, että Mersujen oli usein irtauduttava taisteluista ennen aikojaan polttoaineen ollessa vähissä. Koneella ei myöskään kannattanut langeta kaartotaisteluihin, koska niissä vastustajan, lähinnä brittien ja venäläisten uusimmat koneet olivat usein ominaisuuksiltaan etevämpiä. Sen sijaan ylhäältä syöksymiseen ja nopeasti takaisin korkeuksiin nousemiseen perustuva taistelutapa oli mersulle soveliain.

Messserschmittin ongelma oli myös sen valtava teho suhteessa koneen kokoon ja massaan sekä kapea laskuteline. Moni pilotti veti koneen metsään kiihdyttäessään konetta nousuvaiheessa liian rajusti, jolloin moottorin valtava kiertovoima ylitti ohjainten ohjausvoiman. Tämä ominaisuus yllätti myös jokusen kokeneemman ohjaajan. Kone myös sakkasi suhteellisen korkeassa nopeudessa. Mersulla laskeudutaan n. 200km/h nopeudella, mikä oli paljon verrattuna mihin tahansa muuhun konetyyppiin. Saksalaisia hämmästytti suuresti se, että suomalaiset operoivat metsäisiltä ja pienikokoisilta korpikentiltä, jollaisille mersua ei oltu suunniteltu.  Konetta ajettiin maassa täysin sokkona, kuten käytännössä kaikkia kannuspyörällisiä koneita ja pilotti näki mahdolliset kiitoradalla esteet vasta pyrstön noustessa irti maasta.

Se, mikä teki Messerschmitistä ”ylivoimaisen” oli suomalaispilottien pitkä ja vaativa lentokoulutus. Sama oli nähtävissä myös saksalaispilottien osalta. Pitkän kokemuksen ja hyvin lentotaidon omanneet pilotit selvisivät sodasta useimmin hengissä.

Mitä tulee vastustajan koneisiin, niin esim. JAK-9, joka usein sotkettiin Spitfire hävittäjiin ja LA-5 koneet aiheuttivat jo suoranaisen hengenvaaran suomalaispiloteille, jos puikoissa oli hyvä lentäjä. On hyvä muistaa, että Neuvostoliitossakin oli ässiä. Heistä tunnetuin oli Aleksandr Pokryskin (65 todennettua pudotusta). Joissain muistelmissa väitetään Pokryskinin lentäneen myös suomalaispilotteja vastaan.

Lähteinä olen käyttänyt mm. Ilmari Juutilaisen, Hans Windin, Eino Luukkaisen ja Joppe Karhusen muistelmia. Lisäksi lähteinä suuri joukko saksalaispilottien, kuten Hartmann, Mölders, Lutzow ja Rall unohtamatta Gallandia, muistelmia