Miten toimiva armeija menestyy sodassa parhaiten

Sotahistoria tuntee suuria menestystarinoita sekä traagisia romahduksia.

Millainen toiminta ajaa armeijakunnan, divisioonan, rykmentin tms. voittoon tai tappioon?

Ajatus tuli mieleeni kun kuuntelin kertomusta Viaporin (Suomenlinna) antautumisesta. Vähäisten taisteluiden jälkeen 1808 linnoituksen komendantti C. O. Cronstedt päätti antautua, mutta antautumisen syyt jäivät ikuiseksi mysteeriksi. Suomenlinna oli silloisen Euroopan kaiketi vahvimmin varustettu linnoitus, jonka rannoille oli mahdotonta päästä silloisilla purjealuksilla ja jossa oli 6000 miestä ja n. 600 tykkiä. Eli valloittamaton linnake vallattiin ilman tarvetta vallata sitä pelkän valtaamisella uhkaamisen avulla. Siihen riitti yksi ”luuseri” komentoketjun yläpäässä.

Olisiko näin, että mitä keskusjohtoisemmin armeija toimii, sen jäykemmäksi operatiivinen toiminta muuttuu ja samoin tein riskit operaatioiden onnistumisesta kasvavat. Tällöin kelvoton johtaja saattaa pilata hyvänkin ja taistelukelpoisen armeijan tai yksikön.

Suomen armeija on ehkä paras esimerkki armeijasta, jossa hajautettu johtojärjestelmä toimii ehkä parhaiten maailmassa. Tällä menetelmällä on myös saavutettu aikoinaan suuria voittoja. Divisioonien komentajat vetävät päälinjat operatiivisessa suunnittelussa. Esikuntaupseerit täsmentävät määräykset toteuttamiskelvollisiksi. Määräykset laitetaan käytäntöön pataljoonatasolla, mutta vielä pataljoonatasolla määräyksiä voidaan hienosäätää, kunhan päätavoite ja siihen liittyvä käsky pysyvät mielessä. Vielä komppaniatasolla määräyksen suuntaviivoista voidaan jossain määrin joustaa komppanianpäällikön päätöksellä ilman sotaoikeuden välitöntä vaaraa, mikäli tavoite saavutetaan.  Kun vielä muistetaan se, että Suomen armeijassa jopa komppanian kokoista yksikköä voi käytännössä johtaa jopa aliupseeri, niin pakka on kasassa.

Talvisodan nopeasti muuttuvissa tilanteissa ei ollut mitenkään tavatonta, että komppaniaa tai käytännössä sen rippeitä saattoi hetken aikaa todellakin johtaa vaikkapa alikersantti kaikkien upseereiden kaaduttua tai menetettyä muuten taistelukykynsä. Yksikkö ei kuitenkaan menettänyt toimintakykyään. Näin voitiin taistella menestyksekkäästi sekä paperilla että käytännössä huomattavasti voimakkaampaa vihollista vastaan. Suomen armeijassa upseerit ja aliupseerit myös tuntevat yleensä alaisensa ja heidän erityispiirteensä. Tämä mahdollistaa yksittäisen taistelijan sijoittamisen hänelle sopivimpaan tehtävään. Samalla periaatteella toimii mm. Israelin armeija.

Tämä on merkittävä ero vaikkapa silloisen Neuvostoliiton armeijan yksittäisen joukko-osaston toimintakykyyn sen menettäessä komentavat upseerinsa. Yleensä yksikkö joko hajosi pitkin maita ja mantuja tai sitten se antautui.

Tämä lienee edelleen modernin Venäjän armeijan kompastuskivenä. Ei niinkään se, että joukot hajoaisivat tai antautuisivat, vaan se, että keskusjohtoinen armeija ei kykene toimimaan oma-aloitteisesti, mikäli komentoketju jossain välissä katkeaa. Tähän viittaa vahvasti venäläiskenraalien läsnäolo etulinjassa. Heidän on jatkuvalla syötöllä potkittava esikuntaupseereita perseelle ja tämä perseelle potkiminen jatkuu alakerroksiin aina miehistötasolle saakka.

Venäjän armeijaa kuvastanee hyvin kuva puupyramidista, jossa on lintuja useilla oksilla.

Ylempänä olevat linnut näkevät alaspäin katsoessaan pelkkää linnunpaskaa ja kun alaoksien linnut katsovat ylöspäin, ne näkevät pelkkiä persereikiä.

 

+8
kosonenjuhapekka
Sitoutumaton Helsinki

Sisukas suomalainen ilman puoluetaustaa. Mitään vaihtoehtoa ei pidä poissulkea. Maalaisjärjen rippeiden vakaa puolustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu