Realismi valtaa alaa Ukrainan sodasta käytävässä keskustelussa

Ilmari Käihköltä murskakritiikki Suomen Ukraina-keskustelulle.

Tämänkaltaista tekstiä oli vaarallista kirjoittaa heti sodan alettua vuonna 2022. Sodan lopputuloksen suhteen pessimistiset kirjoittajat tuomittiin kansantuomioistuimissa Putinisteiksi sekä Kremlin kellokkaiksi. Kysymys ei kuitenkaan ole muusta kuin historian ymmärtämisestä.

Neuvostoliitto oli lirissä vuonna 1941 Saksan aloitettua voimakkaan hyökkäyksen, operaatio Barbarossan, jolla oli tarkoitus murskata Neuvostoliiton armeija. Puna-armeija menetti muutamassa kuukaudessa satoja tuhansia sotilaita sekä valtaisan määrän lentokoneita ja panssarivaunuja. Maa ajettiin hyökkäyksen seurauksena täydelliseen sotatalouteen ja jo vuonna 1942 NL:n sotateollisuus kykeni valmistamaan armeijalle joka kuukausi tuhansia panssarivaunuja ja satoja lentokoneita. Saksa ei kyennyt vastaamaan tuotannon lisäykseen ja vaikka sen aseet olivat moninverroin laadukkaampia, määrä voitti parissa vuodessa laadun. En ole tarkoituksella unohtamassa Yhdysvaltain aseapua, mutta sen merkitys laski nopeasti Neuvostoliiton oman tuotannon lisääntyessä vuosi vuodelta. Puna-armeija ei esim. käyttänyt USA:n lahjoittamia Sherman tankkeja lainkaan sodassa Saksaa vastaan ensikokemusten oltua huonoja.

Yleisesti Euroopassa sen enempää kuin Yhdysvalloissa ei ole sotatilaa ja aseteollisuus tuottaa vain sen, mitä nykyisiltä linjastoiltaan kykenee. Se ei ole paljoa. Ukrainan armeija kuluttaa viikossa kahden kuukauden tai jopa puolen vuoden tuotannon asetyypistä riippuen. Esim. pst-ohjukset ovat Ukrainalta jo suhteellisen vähissä, eikä niitä kyetä enää jakamaan NATO-maiden varastoistakaan, kun niitä varastoja ei enää ole. Samaan aikaan Venäjällä linjastot pukkaavat amitsuunia ennen näkemättömään tahtiin ja Venäjän harvat liittolaismaat toimittavat toisen mokoman. Kylmän sodan varastoista riittää poltettavaa vielä pitkään eivätkä länsimaiden pakotteetkaan rajoita sotatoimia tuntuvasti.

Yksi pahimpia virheitä oli saattaa Venäjä tuottamaan itse sellaista, mitä se ennen osti lännestä. Uralin taakse nousee piirilevy- ja puolijohdetehtaita, joissa valmistuu jo nyt pieniä sarjoja lännen puolijohdeteknologiaa tehottomampia, mutta tarkkuusaseisiin riittävän tehokkaita prosessoreja aseteollisuuden käyttöön. Kiina saavuttaa pian USA:n teknologian ollen vain muutaman nanometrin viivanleveyden etäisyydellä. Venäjän teknologia on nyt teknologialähteiden mukaan samalla tasolla kuin mitä USA:ssa oltiin viitisen vuotta sitten. Myös optiikkaa Venäjä on kykenevä tuottamaan itse. Monille metsästäjille ovat tulleet tutuksi venäläisvalmisteiset tähtäinkaukoputket, joilla kyllä niilläkin osuu jopa peuran kokoiseen maaliin. Eivät ne ole saksalaisoptiikan veroisia, mutta eivät myöskään niiden hintaisia ollen kuitenkin riittävän hyviä kiinnitettäväksi Kalashnikovin kanteen.

Sodassa puhutaan kaatuneiden määrästä, mikä lienee molemmin puolin valtava. Oleellisempaa olisi kuitenkin pohtia haavoittuneiden määrää, mikä on yleensä kaksinkertainen kaatuneisiin verrattuna. Venäläissotilailla, varsinkin armeijan erikoisjoukoilla, on vastaavanlaiset suojavarusteet kuin länsimaisilla kollegoillaan. Näin ollen sirpaleet tai kevyet luodit lähinnä vammauttavat rintamasotilaita, mutta eivät tapa samalla tavalla kuin vielä 1900-luvun sodissa. Kyse on siitä, kumpi osapuoli kykenee hoitamaan haavoittuneensa paremmin.

Kuten sotilasasiantuntijat jo hiljalleen myöntävät, Venäjän armeija ei ole kehitysmaa-armeija. Se kykenee vastaamaan jokaiseen haasteeseen, joita Ukraina länsiaseineen on kyennyt tarjoamaan. Tästä syystä länsimaat eivät mielellään anna hävittäjiään Ukrainalle, koska niiden kohtalo olisi varsinkin pidemmällä aikajänteellä sama kuin muullakin lännen kalustolla. Ne tuhotaan. He myös oppivat koko ajan uutta ja lisää. Se tekee Venäjn armeijasta pitkällä aikajänteellä pelottavan. Upseeristo saa sellaista kokemusta oikeasta konventionaalisesta kulutussodasta, jollaista länsimaiden armeijoissa ei ole kenelläkään. Maavoimien doktriineja on tarkasteltava uudelleen Ukrainan kokemusten mukaisiksi.

Nykyaikaisia hävittäjiä ei pystytä korvaamaan samalla intensiteetillä kuin toisen maailmansodan lentokoneita. Hyvänä esimerkkinä Fordin tehtaat, jotka tuottivat parhaimmillaan v. 1944 1000 B-24 Liberator pommikonetta kuukaudessa. Vaikka hävittäjiä olisi lahjoittaa Ukrainaan runsaastikin verrattuna maavoimien kalustoon, niin vastaan tulee myös talousmatematiikka. Jokainen alasammuttu hävittäjä maksaa 50-60 miljoonaa ja sen lentäjä vielä kymmenen miljoonaa päälle. Hävittäjälentäjiä ei saada enää 100h koulutuksella, kuten vielä viime vuosituhannella. Kokenut taistelulentäjä saadaan aikaiseksi noin kymmenessä vuodessa. Kiireellä ehkä viidessä. Kourallisella F-16 hävittäjiä ei saada rintamalinjoilla aikaiseksi minkäänlaista näkyvää vaikutusta.

”Ukrainan asevoimien tilanne on synkkä, ja ajan kuluessa se vain pahenee. Minkäänlaista läpimurtoa Ukrainan hyväksi ei ole odotettavissa, ellei Ukraina saa käyttöönsä jonkinlaista uutta utopistista ihmeasetta. Näin brutaalin kuvan Ukrainan asevoimien ja sodan tilasta maalaa Ukrainan asevoimien komentaja Valeri Zalužnyi aiemmin tällä viikolla The Economist-lehdelle antamassaan poikkeuksellisen avoimessa haastattelussa.”

Se utopistinen ase olisi taktinen ydinpommi. Toivottavasti kukaan ei ole niin hullu, että antaisi sellaisen Ukrainan käyttöön, koska se olisi käytännössä maailmanloppu Venäjän vastatessa mannertenvälisellä ohjuksella Kiovaan. Siihen olisi NATO:n pakko vastata jollain tavalla.