Aluevaalien suurin häviäjä oli enemmistö suomalaisista

Tässä tosi-TV-ohjelmassa ensimmäisenä kisasta putosi Suomen kansan enemmistö.

Suomen historian ensimmäiset aluevaalit on käyty ja, kuten tosi-TV:n formaattiohjelmiin kuuluu, yksi julkkis vie voiton ja loput jäävät nuolemaan näppejään. Matkan varrella jo aikaisemmin pudonneet välähtävät vielä hetken aikaa ohimennen keltaisen lehdistön juorupalstoilla, kun näistä viihteen alttarilla pahimmassa tapauksessa omanarvontuntonsa uhranneista, kohta jo unohdetuista tähdenlennoista, puristetaan viimeisetkin rippeet palstamillimetrien täytettä. Vielä yhden päihdehuuruisen sekoilun suurehkon kaupungin yöelämässä asiaan kuuluvine ”ettekö te tiedä kuka mä oon”-huutojen ja ilmeisen odottamattoman seuralaisen kanssa vaihdettujen hellyydenosoitusten myötä saadaan 8 yötä-aviisiin kerran vielä [Lisää formaatin nimi tähän]-[Lisää henkilön etunimi tähän]:n olemassaolo ohikiitäväksi hetkeksi hypermarketin kassajonossa ahdistuvan asiakkaan verkkokalvoille piirtymään, kunnes esiin kaivettava bonuskortti siirtää fokuksen arkisempiin asioihin.

 

Arkiset asiat ne olivat mitä suurimmissa määrin historian ensimmäisten aluevaalien aiheena, mutta tämä ei kovin montaa suomalaista näyttänyt kiinnostavan. Ehkä sillä, kuka juurihoidon tekee, miten paljon ikääntyvän mummon ateriapalvelut maksavat (tai toimivatko ne ylipäätään) tai ehtiikö ambulanssi paikalle kun saan sydänkohtauksen ei ole siinä hypermarketin kassajonossa elämäänsä suorittavalle suomalaiselle riittävän mediaseksikäs aihepiiri. Toisaalta, voitaneen nähdä monen puolueen pelanneen omalla mediapelillään itsensä paitsioon ärsyketulvasta turtuneen äänestäjäkandidaatin huomionhakuisuudessaan. Jos lupaa sellaista, jonka yksinkertaisempikin ylioppilas – kuten allekirjoittanut – ymmärtää olevan rehellistä sontaa, vailla minkäänlaista kontaktia tosielämän realiteetteihin, saattaa käydä niin, että populismi vilahtaa persu edellä puuhun. Että VKK:n kaltainen kaikendenialistiliike sai niinkin paljon kannatusta vahvistaa entisestään sitä, että totuuden jälkeinen aika elää ja voi hyvin.

 

Kokoomuksen Petteri Orpo vei puolueensa uskollisesti äänestävät tapaporvarit kiltisti uurnille, mutta puolueohjelma oli samaa pseudofaktista dadaa kuin kaikilla muillakin. Kolmen suuren puolueen paluu ei välttämättä ole kovin positiivinen asia kaikilta osin. Muutenhan voisi todeta, että kansa on puhunut, pulinat pois, mutta kun ongelma on juuri se, että kansa EI ole juurikaan puhunut. Äänestämistä on kyllä tapahtunut. Jaloilla. Ja askeleet ovat vieneet politiikasta, lähimmältä vaaliuurnalta, haaleista puolivalheista pois. Keskustan kaikkeen tyytymätön maaseutuväki haluaa vihdoin jotain parannusta kaikkeen, oli se ”kaikki” mitä hyvänsä. Äänestettyään Maalaisliiton nykymuotoa vuosikymmenien ajan, ollen koko ajan tyytymätön ”Helsingin herrojen rötöstelyyn”, tekevät samaiset äänestäjät jälleen yhdellä politiikan tasolla johtopäätöksen, että ne Helsingin herrat (jollaisiksi muuten heidänkin edustajansa kummasti muuttuvat saatuan jalansijaa Museokadun ja Arkadiankadun väliseltä kaistaleelta) kannattaa omalla äänellään tästä käytöksestä palkita. Ja samalla oikein korostetaan sitä, miten kepun tärkein tehtävä on olla SDP:n apupuolue, joka pitkään palvelleen hovinarrin tavoin saa pienen tilkun maata, jota viljellä omaksi tarpeekseensa. Kunhan muistaa maksaa kruunulle (SDP:lle) kymmenykset. Demarien poukkoileva koronapolitiikka, tämän aiheuttama kohtuuton kärsimys tietyillä aloilla, täysin kestämätön taloudenpito ja sisäiset ristiriidat ajateltiin korjata antamalla täysi mandaatti touhun jatkumiselle. Mutta laajennetaan varmuuden vuoksi maakuntiin. Pelkästään hallituksessa kun ei damagea synny riittämiin.

 

Alle puolesta suomalaisten keskuudesta löytyi gallupien mukaiset asiaan kuuluvat tuet muillekin puolueille. Eli siinä mielessä demokratia tietysti toteutui. Niiden osalta, jotka vaivautuivat vaaliuurnille könyämään. Sosiaalisessa mediassa on paljon huhuiltu, ainakin Etelä-Suomessa, erilaisissa foorumeissa hyviä ehdokkaita. Ilmeisen paljon on ollut niitä, joilla ei vielä vaalipäivänäkään ole ollut varsinaista ehdotonta suosikkia. Mikä sitten on ratkaissut äänestämiskäyttäytymisen, vai onko ärtymyskynnys politiikkaan ollut niin alhainen, kun vaaleja järjestetään alle vuoden välein, että tyhjä ääni on nähty parempana ratkaisuna, kuin ääni ”väärälle” ehdokkaalle? Teoriassa Aku Ankan äänestäminen – näissäkin vaaleissa muutama tuhat ääni hylättiin – voidaan nähdä kannanottona, mutta ongelma on siinä, että ääni joltain vaihtoehdolta pois on samalla ääni jonkin toisen vaihtoehdon puolesta. Hiljaiset äänestäjät eivät pääse vaikuttamaan valtuustojen kokoonpanoon, eivätkä äänestä jotain itselleen epämieluisaa vaihtoehtoa sieltä pois.

 

Vaalien jälkeiselle krapulalle ei kuitenkaan nytkään ole aikaa. Vasta tässä selvittiin kuntavaaleista, nyt aluevaaleista ja jo on kolmet vaali tulossa seuraavan kahden vuoden aikana: Presidentinvaalit, Europarlamenttivaalit ja ennen niitä jo ensi vuoden aikana eduskuntavaalit. Eivätköhän tulevat vaalit näytä, onko politiikan tasoja jo liikaa. Jos ei eduskuntavaaleissa päästä reiluun enemmistöön äänestysprosenteissa, voitaneen todeta politiikan menneen jo pahemman kerran rikki. Ainakin tämän tosi-TV-farssin kohdalla surullisinta on mielestäni se, että alussa kuvaamani aiemmin ohjelmasta pois pudonnut, eli se, josta ei ollut julkkikseksi edes hetkeksi, on Suomen kansan enemmistö.

+5
Kristian Meurman
Liike Nyt Espoo

42-vuotias valtiotieteiden opiskelija, joka ennen koronaa ehti muutaman vuosikymmenen ajan toimia niin kulttuuri- kuin ravintola-alalla. Aktiivinen vapaaehtoinen maanpuolustaja ja reserviläiskouluttaja. Toimin Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston varavaltuutettuna ja Liike Nyt aluevaltuustoryhmän jäsenenä sekä Liike Nyt Espoo ry:n varapuheenjohtajana.

Talvisin lumilautailen ja kesäisin veneilen. Oikealta ammatiltani olen muusikko, mutta tätä en kerro julkisesti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu