Milloin nuori naispääministeri muuttuu pelkäksi pääministeriksi?

Nuori naispääministeri Sanna Marin. Kuva: Jukka-Pekka Flander, Lähde: sannamarin.net

Pitkään lukitsin purukalustoni paikoilleen, mutta lopulta en voinut välttyä työntämästä lusikkani soppaan. Bilegatejauhojengi, kohukuvat… Nämä ovat sanoja, jotka yhdistettäneen pääministeri Sanna Mariniin vielä pitkään, mikäli suomalaisten mediamuistitaitoon on luottaminen.

Voin sieluni korvin kuulla, miten 2030-luvulla keskikaljabaarissa* – jos sellaisia vielä silloin on – käydään juupas-eipäs-väittelyitä siitä, että oliko se nyt sitten jauho vai jallu ja ketkä siellä Kesärannassa bilettivät. Olettaisin, että Sabina Särkkä on siihen mennessä yhtä hyvässä yleisessä muistissa, kuin vuoden 2008 Idols-kilpailun neljäs** vuonna 2022. Jos sitäkään. Mutta olennaista on, että Sanna Marinista, oli hän silloin millä hyvänsä hillotolpalla vuolemassa kultaa, ellei hän oletusten vastaisesti edelleen ole politiikassa mukana, tullaan Reiskan ja Pirjon (nimet mahdollisesti muutettu) välisessä debatissa käymään sanainen taisto näistä detaljeista, jotka lienevät tarkempina muistikuvina jo vaipuneet unholaan viimeistään vuoden 2023 SDP:n eduskuntavaalitappion jälkeen.

En halua tietenkään maalailla piruja SDP:n puoluetoimiston seinille, mutta jos nyt kokoomuksen Petteri Orpo ei aivan totaalisesti epäonnistu populismilinjassaan, joka saa paatuneimman persunkin hämmentymään, ei liene epäselvää, että sosialistit eivät seuraavassa hallituksessa istu.

Onko Marinin kohtelu sitten kohtuullista?

Ei tietenkään. Ei kenenkään tavallisen ihmisen tulisi joutua selittelemään ja perustelemaan jokaista lehtijuttua, mediassa leviävää kuvaa ja videota tai sitä mitä, missä ja miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Jokaisella tulisi olla oikeus yksityisyyteen. Paitsi ehkä pääministerillä, näin tarkemmin ajatellen.

Että Marin liikuttui kyyneliin Lahden torilla oli tietysti mannaa kaikille. Ensinnäkin hänen kannattajansa voivat sympatiseerata ”meidän Sannan” kanssa, joka on ”niin inhimillinen”. Uskomatonta mutta totta, jopa julkisuuden henkilöllä voi olla tunteita. Toiseksi, Marinia tytöttelevä setäpartio (johon itse kuulunen iän puolesta, olenhan Marinia 6 vuotta vanhempi) saa nyt hehkutella sitä, miten Marin nyt itkee, kun ”ei tyttö kestä vähän paineita”. Molemmat leirit ovat väärässä. ”Meidän Sanna” mokasi. Häntä harmittaa. Kun ihmistä harmittaa, saatta itkukin tulla tilanteessa, jossa sen periaatteessa olisi parempi pysyä poissa, sillä fokus siirtyy silloin itkuun itse asian sijaan. Sanna Marin ei toisaalta ole mikään tyttö. Hän on aikuinen ihminen, jonka sukupuolella ei ole mitään merkitystä sen asian suhteen, että hän tällä hetkellä toimii Suomen pääministerinä.

Moni, näiden joukossa erityisesti muun muassa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin, ovat pohtineet tätä sukupuolittamisen merkitystä ja sitä, onko sukupuoli oikeasti olennainen osa tätä keskustelua. Tietysti se on, niin kauan aikaa, kun kahtia jakautunut kansa käyttää sukupuolta (tai nuorta ikää) lyömäaseena. Se, mitä niin sanotut feministit eivät ymmärrä tässä yhtälössä on se, että sukupuolen merkitys ei ole mielipidekysymys, jonka tarkoituksena on edesauttaa oman agendansa ajamista silloin, kun se on käytännöllistä.

Avaanpa tätä hieman. Koko sukupuolen käsite on muuttunut radikaalisti 1950-luvulta tähän päivään saakka. Tasa-arvotutkimus on nykyään ihan oikea tieteenhaara ja feministinen tieteentekeminen ei ole enää mikään radikaali erilaisuus. Sukupuolta yhteiskunnallisena ilmiönä ovat ruotineet monet modernistit ja postmodernistit, esimerkiksi yhteiskuntatieteiden ja humanistisilta aloilta aina Michel Foucault’sta Raewyn Connelliin. Suuria feministejä edustavat kiistatta esimerkiksi Simone de Beauvoir, kun taas Judith Butler on melkoinen piikki lihassa perinteisen feminismin edustajien keskuudessa. Hänen teoriansa, kun eivät sovi feministisen agendan tueksi.

Butler viittaa ”sukupuolen rakentumisprosessiin” poliittisten rakenteiden kautta esimerkiksi kirjassaan Bodies that Matter: On the Discursive Limits of ”Sex” seuraavasti: ”Poliittiset termit, joiden on tarkoitus rakentaa varma ja paikkansa pitävä identiteetti häiriintyvät diskursiivisen performatiivisuuden epäonnistumisesta lopullisesti ja totaalisesti perustaa sitä identiteettiä, johon se [itse] viittaa”, jatkaen: ”Feministisessä keskustelussa, kasvava ongelma on ollut sovittaa ilmeinen tarve politiikalle, joka olettaa kategorian ”naiset” [olemassaolon] […].”

Mitä Butler tällä tarkoittaa? Etteikö naisia pitäisi ottaa huomioon poliittisten järjestelmien tai näiden osallistujien sanoittamisessa? Tavallaan kyllä. Butlerin kritiikin yksi olennaisimmista ytimistä on juuri tietyn sukupuolen ”olemassaolo” jonkinlaisena universaalina, muuttumattomana totuutena. Oltiin Butlerin postfeminismistä (tai anti-feminismistä) mitä mieltä hyvänsä, on hänellä entistä pääministeri Alexander Stubbia lainatakseni, hyviä pointteja.

Jos nimittäin sukupuolta ei ”ole olemassa” – eräs Butlerin kantavista teoriosta on juuri sukupuolen performatiivisuus, eli se, että sukupuoli syntyy vasta, kun se ”tehdään” tai ”esitetään” – ei ole myöskään syytä erotella eri sukupuolia toisistaan. Vaikken olekaan Butlerin kanssa samaa mieltä siitä, että sukupuoli on kokonaisuudessaan performatiivista (luotan edelleen biologiaan, ainakin jonkin verran), on ajatus sukupuolettomasta maailmasta, jossa ainoastaan meriitit, osaaminen ja sopivuus tehtävän täyttämiseksi merkitsevät, ainakin minusta varsin kaunis. Erityisen kauniilta tämä ajatus piirtyy mieleeni, kun selailee julkista debattia Marinin (ja hänen hallituksensa) toiminnasta, aikaansaannoksista ja virheistä.

Myönnän itsekin iloinneeni siitä, kun meille valikoitui hallitus, jossa ei ollut yhtään kaltaistani ikäloppua setämiestä. (Lauseen loppuosaan saattaa olla piilotettuna hyppysellinen, joskin pieni, sarkasmia.)

Tietysti ajatus, uudesta, raikkaasta, naisista koostuvasta hallituksesta tuntui mielestäni hienolta, olkoonkin, että asianomaisten naisten kanssa poliittisesti en ole samaa mieltä lähes mistään. Myönnän siis ilman muuta vajavaisuuteni tässä kohdin, mutta tavallaan ylpeänä siitä, että mielestäni oikeasti ”väärää poliittista mielipidettä” hyysäävä naishallitus on parempi, kuin esimerkiksi edellinen, joka – kuten kaksi aikaisempaakin – ei edes pysynyt kasassa loppuun asti. Olkoon kuinka ”pätevistä miehistä” koostuva hyvänsä.

Mutta tähän hämmästely sukupuolesta olisi puolestani saanut jäädä. ”Katsokaa, Sanna Marinin hallitus koostuu naisista – hienoa!” Ja sitten hommiin. Mutta ei. Aina, kun jokin kritiikki – oli sen esittäjä kummasta leiristä hyvänsä – esitetään, se on aina pakko kontekstualisoida osaksi tasa-arvo-, feminismi- ja sukupuolidiskurssia. Eli tuota samaista diskurssia, jossa tarve muutostarpeen sanoittamisesta syntyy mielikuvaolettamuksesta, joka ei omaa yhtään kosketuspintaa sen asian kanssa, jota se väittää edustavansa.

Ylempänä viittasin niin sanottuihin feministeihin, joille sukupuoli käsitteenä on käyttöväline, jonka otetaan esiin silloin, kun siitä on itselleen tai viiteryhmälleen hyötyä. Todellista feminismiä ei ainakaan minun saamani opetuksen mukaisesti ole se, että sukupuolella selitetään asioita tai että sukupuolta käytetään perusteluna jollekin tapahtumaketjulle. Sehän nimittäin kuulostaa aivan misogynialta. Ei se siis ole väärin, että Sanna Marinia kritisoidaan siksi, että hän on nainen. Itse asiassa Sanna Marinin kritisoiminen ei ole lainkaan väärin, koska aivan kuten pääministeri itsekin on myöntänyt, hän on tehnyt virheitä. Että hän, Butleria soveltaen lainatakseni, suorittaa patriarkaalisen järjestelmän hyväksymää käsiteympäristöä ”naisesta”, ei liity hänen pääministeriyteensä yhtään sen enempää, kuin pitsinnypläys ydinvoimaan. Jos jokin ei ole reilua, se on pääministerin tukeminen hänen sukupuolensa lähtökohdista. Villisti tanssivat ihmiset ”I stand with Sanna” -videoineenhan ovat vain osoitus siitä, että ainoa, jolla on merkitystä on pääministerin sukupuoli (ja tietyin varauksin myös ikä). Onko tämä se realiteetti ja tulevaisuudennäkymä, johon lapset pitäisi kasvattaa? Sukupuolella ei ole väliä, mutta sillä voi selittää asioita jos hommat menevät ikäväksi?

En tiedä sinusta, mutta ainakin itse kaipaisin hiljalleen jo sellaista aikaa, jossa pääministeri on ensisijaisesti pääministeri. Ei nuori pääministeri, ei naispääministeri, ei somepääministeri, ei bilepääministeri, ei julkkiskapakkapääministeri, ei seiskankansikuvapääministeri. Vaan ihan vain pääministeri. Sellainen, jonka tehtävä on ympäri vuorokauden johtaa Suomen sisä- ja EU-politiikkaa, lukuun ottamatta tilanteita, jolloin hänellä on erikseen nimetty sijainen.

 

Lähde: Butler, Judith. (2014). Bodies that Matter: On the Discursive Limits of ”Sex”New York: Routledge. s. 187-189.
Lainausten käännökset englannista suomeksi ovat omiani.

Suosittelen myös tutustumaan Judith Butlerin läpimurtoteokseen Gender Trouble (1990)

*Olen täysin tietoinen siitä, että niin sanottua keskiolutta ei ole ollut olemassa enää vuoden 1995 jälkeen.
**Kyseinen kaveri on ystäväni Kalle Löfström

+10
Kristian Meurman
Liike Nyt Espoo

42-vuotias valtiotieteiden opiskelija, joka ennen koronaa ehti muutaman vuosikymmenen ajan toimia niin kulttuuri- kuin ravintola-alalla. Aktiivinen vapaaehtoinen maanpuolustaja ja reserviläiskouluttaja. Olen Liike Nyt puoluhallituksen jäsen, toimin Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston varavaltuutettuna ja Liike Nyt aluevaltuustoryhmän jäsenenä sekä Liike Nyt Espoo ry:n varapuheenjohtajana.

Talvisin lumilautailen ja kesäisin veneilen. Oikealta ammatiltani olen muusikko, mutta tätä en kerro julkisesti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu