Mistä upseerit tuleviin Nato-tehtäviin?

Tulevan Nato-jäsenyytemme myötä tarvitaan lisää ammattisotilaita ja erityisen suuri tarve on erilasiin esikunta-, johto- ja tukitehtäviin sijoitettavissa upseereissa. Perussuomalaiset ovat kesällä puheenjohtajansa sulla vaatineet sotilasarvojen yhtenäistämistä Nato-maiden kanssa, mutta tämä lienee haasteista pienin.

Vaikka Purra onkin aivan oikeassa siinä, että suomalainen sotilas on vaatimattomuudessaan usein kotimaassaan alempi sotilasarvoltaan, kuin mikä on kansainvälinen standardi, ei tämä ole mikään varsinainen ongelma. Suomessa reservin kersantti voi hyvin palvella vaikka vääpelin arvossa, kuten ystäväni rauhanturvaajana teki. Toki, asian vierestä todeten, sen verran sotilaskin on bling blingin perään, että ylennysten kohdalla nopeutettu reservin sotilasarvon korjaaminen viimeisintä tehtävää vastaavaksi olisi kyllä varmasti paikallaan. Mutta, tämä itse toimenpide, missä esimerkiksi eversti palvelee ulkomaantehtävän ajan prikaatikenraalin arvossa on kyllä sinänsä toimiva ja ratkaisee tämän ”ongelman” kätevästi. Ja tietysti rauhanajan Puolustusvoimain organisaatio näyttää aivan erilaiselta, kuin sodanajan. Sota-aikana käytännön työn hoitavat pääasiassa reserviläiset, normaalioloissa palkattu henkilöstö.

Suurin haaste onkin nyt normaaliolojen organisaation kasvamisessa ja siihen liittyvissä kasvukivuissa.

Upseerit ovat tilaustuote, jonka toimitusaika on pitkä

Suomessa on vuoden 2006 jälkeen ollut tasan yksi väylä Puolustusvoimien kantahenkilökuntaan kuuluvaksi upseeriksi. Erikoisupseereihin viittaan omana ryhmänään tuonnempana. Kun Maanpuolustusopisto lakkautettiin ja viimeinen opistoupseerikurssi ylennettiin vänrikeiksi/aliluutnanteiksi, jäi jäljelle ainoastaan Kadettikoulu upseeriuraa suunnittelevien vaihtoehdoksi. Bolognan sopimuksen mukaisesti sittemmin siviiliyliopistojen tutkintojen mukaisesti uudistettu upseerien koulutusohjelma tuottaa korkeakoulutettuja, äärimmäisen kyvykkäitä upseereita, joista jokaisella on teoreettinen mahdollisuus aikanaan nousta aina Puolustusvoimain komentajaksi asti.

Tutkintouudistuksen myötä kadetit valmistuvat 3 vuoden opiskelun jälkeen sotatieteiden kandidaateiksi ja heidät ylennetään luutnanteiksi.

Opistoupseereita, jotka palvelevat vänrikin/aliluutnantin – kapteenin/kapteeniluutnantin arvossa on vielä runsaasti Puolustusvoimain palveluksessa, mutta uusia ei enää tule. Koska viimeinen opistoupseerikurssi päättyi jo 16 vuotta sitten, ovat viimeisenäkin valmistuneet opistoupseerit jo melko pitkällä urakehityksessään. Käytännössä tämä tarkoittaa palvelemista yliluutnantin tai kapteenin/kapteeniluutnantin arvossa, joskin palvelusarvo luonnollisesti määräytyy tehtävän mukaan. Mutta opistoupseeritaustaisia luutnantteja, joilla palvelusaikaa kyseisessä sotilasarvossa olisi vielä runsaasti edessään tuskin on Puolustusvoimien palkkalistoilla.

Aliupseeriston kasvattaminen ei ratkaisu

Kanta-aliupseerijärjestelmä on ollut suorittavan portaan sotilaallisen osaamisen selkäranka itsenäisen Suomen asevoimissa ennen toimiupseerijärjestelmän käyttöönottoa (1974, muutettiin opistoupseerikoulutukseksi 1989) ja uudelleen opistoupseerikoulutuksen lakkauttamisen jälkeen (2006). Nykyiset kanta-aliupseerit palvelevat monenlaisissa tehtävissä ja uransa loppupuolella ylemmissä sotilasarvoissa (vääpeli/pursimies – ylivääpeli/ylipursimies) myös niin sanotuissa nuorten upseerien tehtävissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että opistoupseerivänrikin tai -luutnantin tehtävää voi hoitaa myös esimerkiksi vääpeli tai ylivääpeli. Tämä on linjassa myös poikkeusolojen organisaation kanssa, jossa upseerin sijaisena toimii useimmiten vanhempi aliupseeri (esim. joukkueen johtaja = vänrikki, joukkuen varajohtaja = ylikersantti tai vääpeli).

Erittäin pieni osa aliupseereista pääsee suorittamaan mestarikurssin, jonka myötä avautuu mahdollisuus sotilasmestarin sotilasarvoon ja kaikista korkeimpiin aliupseerin tehtäviin.

1990-luvun loppupuolella vanhat toimiupseeritaustaiset sotilasmestarit (koulutusjärjestelmä oli tuolloin erilainen) olivat tunnustettu asiantuntijajoukko, jotka myös käskyvallan osalta teknisesti sijoittuivat vänrikin ja luutnantin välimaastoon.

Oma lukunsa ovat myös sotilasammattihenkilöt (sah), jotka palvelivat johtajakoulutuksen saaneina kersantin arvossa ja teoriassa pystyivät ylenemään niin ikään sotilasmestarin arvoon. Miehistön koulutuksen saanut (ei suoritettua reservin aliupseerin tai upseerin koulutusta) palveli sotilasammattihenkilön arvossa. Näitä sotilasammattihenkilöitä saattaa vielä olla yksittäisiä uransa loppupuolella olevia joissain suorittavan portaan asiantuntijatehtävissä töissä, loput on sulautettu vuodesta 2006 lähtien kanta-aliupseeristoon (johtajakoulutuksen varusmiehenä saaneet) tai muutettu siviiliviroiksi (miehistöön kuuluvat). Suorittaessani vuonna 2018 Puolustusvoimien B-ajoluvan näin eräässä varuskunnassa ilmielävän sotilasammattihenkilön. Jos en ihan väärin muista, hänen pitäisi nyt olla jo eläkkeellä.

Päällekkäiset koulutusjärjestelmät kalliita ja epäjohdonmukaisia

Puolustusvoimat on ollut organisaationa erinomaisen hyvä tunnistamaan omat tarpeensa ja keksimään ratkaisut näiden tarpeiden täyttämiseksi. Välillä on poliittinen johto sotkeutessaan asioihin saanut aikaiseksi vähemmän järkeviä uudistuksia. Toimiupseerijärjestelmän päivittäminen opistoupseerijärjestelmäksi ei sinänsä ollut huono uudistus, sillä siviilimaailmasta löytyvä rinnasteisuus tutkintoon ei ole huono asia. On huomioitava, että eroamisikään tultaessa, on monella sotilaalla viimeiseen palvelusarvoon katsomatta todennäköisesti vielä annettavaa siviilimaailmassa. Selkeä ammattitutkintoa vastaava koulutustaso, tai upseerien tapauksessa korkeakoulututkinto, ovat yhdistettynä (oletettavasti varsin pitkään) työkokemukseen erittäin monipuolisella työnantajalla varsin hyviä eväitä jatkouraan siviilissä.

Kun opistoupseerijärjestelmää alettiin harmonisoida lähemmäksi kadettiupseeristoa, oli tarkoitusperät varmasti jalot, mutta lopputulos ei välttämättä se kaikista johdonmukaisin. Tällöin rinnastettiin opistotason tutkinnon suorittanut henkilö korkeakoulutettuun, edellyttäen siis että viimeksi mainitulla on työkokemusta vähemmän. Toki on luonnollista, että luutnantti on luutnantti tai yliluutnantti yliluutnantti, huolimatta siitä, millä tavoin kyseiseen tehtävään ja sotilasarvoon on päässyt.

Kuitenkaan ei voida olettaa, että esimerkiksi teoreettinen osaamistaso olisi kadettiluutnantilla ja opistoupseeriluutnantilla samalla tasolla, kuten ei myöskään, että vastaleivottu sotatieteiden kandidaatiksi valmistunut luutnantti osaisi käytännössä yhtään mitään, verrattuna 10 vuotta virassa olleeseen opistoupseeritaustaiseen luutnanttiin.

Valitettava tosiasia on myös, että kun opistoupseeriluutnantti eroaa vakinaisesta palveluksesta, on hänellä pelkästään työura, johon nojata, sillä maanpuolustusopiston päästötodistus ei kovin ihmeellistä valuuttaa ole siviilimarkkinoilla. Etenkin, kun koko laitosta ei ole edes olemassa enää. Kadettiluutnantilla, jos eroaisi luutnantin arvoisena vakinaisesta palveluksesta, on taskussa alempi korkeakoulututkinto.

Toimiupseerijärjestelmässä oli monia hyviä puolia

Toimiupseeristo muodostettiin vanhan kanta-aliupseeriston (värvättyjen) pohjalta, kun värvättyjen (aliupseerien) työoloja ja mahdollisuuksia oli alettu selvittää vuodesta 1972. Vanhat parrat muistavat vielä ajan, jolloin alikersantti saattoi olla värvätty, eli kantahenkilökuntaan kuuluva. Olipa kantahenkilökunnan keskuudessa korpraalejakin ja värvätty-sotilasarvolla palvelevia, miehistöön kuuluvia. Värvättyjen koulutus- ja ammattitausta oli varsin moninainen. Osalla saattoi taustalla olla ammattitutkinto, toisilla ”puoli vuotta kiertokoulua, ja sekin väärään suuntaan”. Tarve osaavalle henkilöstölle oli ilmeinen ja päätös koulutusjärjestelmän rakentamisesta täten varsin perusteltu.

Toimiupseerit, jotka palvelivat ylikersantista yliluutnattiin (myöhemmin myös kapteenin/kapteeniluutnantin arvo aukesi toimiupseereille) vastasivat löyhästi esim. Yhdysvaltain asevoimien Warrant Officer -järjestelmää – tai nykyistä Ruotsin Puolustusvoimien ”erikoisupseeri”-järjestelmää (specialistofficer). Kirjoitan sanan ”erikoisupseeri” lainausmerkein, sillä Suomen Puolustusvoimien erikoisupseeristo on aivan eri asia ja meillä erikoisupseerit rinnastetaankin pitkälti kadettiupseereihin ennemmin kuin vaikka opistoupseereihin, sillä siinä missä opistoupseerin tehtävä- ja urakehitys päättyy kapteeniin/kapteeniluutnanttiin, on erikoisupseerin eroamisikään mennessä saavutettu sotilasarvo tyypillisesti everstiluutnantti/komentaja ja erikoisupseeri voi yletä aina kenraalikuntaan/amiraliteettiin asti. Muun muassa Puolustusvoimain ylilääkäri on yleensä ylennetty lääkintäprikaatikenraalin arvoon (viimeisimpänä vastikään eläköitynyt lääkintäprikaatikenraali Simo Siitonen, nykyinen, lääkintäkommodori Juha-Petri Ruohola, ylennettäneen joko itsenäisyyspäivänä tänä vuonna, tai viimeistään ensi vuoden Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä lääkintälippueamiraaliksi).

Ruotsissa specialistofficerit muodostavat oman sotilasarvojärjestelmänsä, jossa vanhemmat specialistofficerit vastaavat nuorempia upseereita. Vähän kuten meillä sotilasmestari sijoittui aikanaan vänrikin ja luutnantin välimaastoon, joskin Ruotsin järjestelmä kulkee upseeriston rinnalla huomattavasti korkeammalle. Siinä missä ruotsalainen ylikersantti (översergeant) vastaa vänrikkiä, vastaakin förvaltare jo majuria ja regementsförvaltare sijoittuu majurin ja everstiluutnantin väliin. Täten ruotsalaiset ”erikoisupseerit” voivat edetä varsin korkeisiinkin tehtäviin.

Suomen toimiupseerijärjestelmä vuosina 1974-1989 täytti ”Warrant Officer” -tehtävien kirjon varsin hyvin. Ja koska sotilasarvotkin asettuivat sekä aliupseeristoon että upseeristoon, voisi hyvin nähdä että toimiupseerit kuuluivat tavallaan Nato-järjestelmän OR-kategoriaan (Other Ranks).

Tarvitsemme lisää sotilasarvoltaan nuoria upseereita, joilla kuitenkin on etenemismahdollisuudet

Kun Suomesta tulee Naton jäsenvaltio, tulee meillä olemaan huutava pula asemaltaan nuorista upseereista, eli juuri luutnanteista ja yliluutnanteista (lieutenant junior grade ja lieutenant senior grade). Erilaisiin esikunta-, tuki- ja alempiin johtotehtäviin ei voida lähtökohtaisesti kanta-aliupseereita sijoittaa ainakaan niin sanotulle pääkallopaikalle. Koska opistoupseerit ovat katoava luonnonvara ja kadettiupseerit ”viihtyvät” tehtävässään hyvin rajallisen ajan, ja koska molempia ammattiryhmiä asianomaisessa uravaiheessa tarvitaan jo perusyksiköissä varuskunnissa, tulisi jostain löytää nyt varsin nopealla aikataululla näitä luutnantteja/yliluutnantteja, jotka eivät ole piakkoin häipymässä takaisin koulun penkille. Toki, voi olla, että tehtävästä riippuen oikeampi palvelusarvo olisi kapteeni/kapteeniluutnantti, mutta näitäkään ei ole määräänsä enempää varastossa odottelemassa.

Opistoupseeritaustainen kapteeni/kapteeniluutnantti on jo valmiiksi vaativassa erikoistehtävässä (edellytyksenä uralla kyseiseen sotilasarvoon etenemiselle) ja vääjäämätön totuus on, että heistä valtaosa on uransa loppupuolella, eroamisikään ei välttämättä kovin monta vuotta enää ole.

Ja kadettiupseerikapteenin/-kapteeniluutnantin kohdalla siintävät ”pakollisen” komppanianpäällikkyyden tai muun keskitason johtotehtävän tuolla puolen majurin natsat ja eteneminen ylempiin tehtäviin. Ei sellaistakaan voi sitoa Natoesikuntaan papereita pyörittämään kapteenin natsoilla vuosikausiksi. Tai voi, mutta sitten voi olla, että siirtyminen siviiliin tapahtuu varsin liukkaasti. Ja yhdestäkään ammattiupseerista meillä ei ole varaa luopua, ainakaan tyhmistä urakehitykseen liittyvistä hallinnollisissta päätöksistä johtuen.

Kuinka paljon majureita tarvitsemmekaan?

Meillä nimittäin upseerin koulutusputki on todella tiukasti rajattu ja käytännössä sen käyvät läpi kaikki. Vaihtoehtojakaan kun ei ole tarjolla. Aikajanana se näyttää tältä:

Sotatieteiden kandidaatintutkinto (SK, kadettikurssi) 3 vuotta -> ylennys luutnantiksi – > työelämässä (min. 4, usein 5 – 6 vuotta) ->  ylennys yliluutnantiksi -> sotatieteiden maisterintutkinto (SM) 2 vuotta -> ylennys kapteeniksi/kapteeniluutnantiksi -> takaisin työelämään… (-> esiupseerikurssi -> yleisesikuntaupseerikurssi/sotatieteiden tohtorin tutkinto…)

Kun nuo vuodet lasketaan yhteen saadaan tulokseksi noin 3 + 6 + 2 = 11 vuotta. Sotatieteiden kandidaatit pakotetaan maisteritutkintoa opiskelemaan yleensä viimeistään 6 vuoden työuran jälkeen. Tämän jälkeen määrättyä koulutusputkea ei ole ja sotatieteiden maisteriksi opiskellut upseeri voikin halutessaan keskittyä työntekoon. Mitä ylempiin tehtäviin siirrytään, sitä vähemmän tilaa uusille tulijoille on. Vaikka kadettiupseerin kohdalla everstiluutnantin/komentajan arvo on viimeinen päätepysäkki, jos ei ole päässyt suorittamaan yleisesikuntaupseerin koulutusta (pääsykokeet ovat tiukat ja kaikki eivät tule valituksi), ei everstiluutnanteille/komentajillekaan ole virkoja niin paljon, kuin mitä tulijoita olisi. Täten moni kadettiupseeri eroaa vakinaisesta palveluksesta majurin/komentajakapteenin arvossa.

Tämä tarkoittaa, että upseerikoulutuksen päätepisteenä on majurisuma, eli henkilöitä, jotka sotilasarvonsa perusteella – Suomelle poikkeuksellisesti – olisivat liian korkea-arvoisia useisiin Nato-tehtäviin, mutta joilla ei ole etenemismahdollisuuksiakaan, sillä mitä kauemmas miekan kahvalta kulkee, sitä kapeammaksi kärki käy.

Mikä ratkaisuksi?

Yllä kirjoittamaani nojaten voisi olla helppo päätellä, että 1970-luvun aivoitus otetaan vain uudestaan käyttöön ja sillä ratkaistaan ongelma. Tämä ei kuitenkaan toimi. Ensinnäkin, toimi-/opistoupseerikoulutusta ei ole olemassa. Eikä opistotasoisen koulutusjärjestelmän rakentaminen olisi järkevää senkään takia, että sellaisia vastaavuuksia ei löydy juurikaan myöskään siviilimaailmasta. Ja juuri siviilimaailman koulutusvastaavuudet ovat sotilasarvojen ohella tärkeä mittari. Korkeakoulututkinnon suorittanut on korkeakoulututkinnon suorittanut, oli se tutkinto sitten siviili- tai sotilasyliopistossa suoritettu.

Kanta-aliupseeristosta voisi toki rakennella koulutuspolkuja, mutta käytännössä aliupseerin (non-commissioned officer, NCO) laittaminen upseerin (officer) tehtävään ei ole mahdollista, tai ainakaan järkevää. Eikä se poista upseeripulaa ainakaan kestävänä ratkaisuna, sillä aliupseereita tarvitaan yhä enenevissä määrin, kun opistoupseeritehtävät perusyksiköissä muutetaan hiljalleen aliupseeritehtäviksi. Ja uuden upseerikoulutusjärjestelmän rakentaminen vasta olisikin säkillä valon kantamista pimeään huoneeseen. Täydellistä ajan ja resurssien hukkaamista.

Itse näen, että nuorten upseerien riittävyyden turvaamiseksi on kaksi, varmasti toimivaa ratkaisua:

1. Poistetaan kadettiupseereilta ”pakkomaisterius” ja siihen liittyvä aikapaine
2. Laajennetaan erikoisupseerijärjestelmää myös teknisen ja lääketieteellisen sekä musiikkialan ulkopuolelle

Sotatieteiden kandidaatit halutessaan pysyvään virkaan

Luutnantin/yliluutnantin arvossa palveleville kadettiupseereille tarjottaisiin mahdollisuus sijoittua alemman johtoportaan tehtäviin, mikä voisi olla helpotus ja hyvä asia niille, jotka haluavat työskennellä upseereina, mutta joilla ei välttämättä ole suurempia ambitioita akateemiselle uralle. Kaikilta upseereilta ei voi eikä pidä edellyttää lukupäätä ja vaikka onnistuisikin kahlaamaan ensin kandintutkinnon ja perään maisterintutkinnon läpi, ei tämä tarkoita, että tuo jopa 11 vuoden koulutusputki mitään muuta saa aikaiseksi, kuin ahdistusta koulunpenkillä asianomaiselle ja yllä viittaamaani majurisumaa lopputulemana.

Täytyy muistaa, että se henkilöstö, joka aiemmin olisi suunnannut opistoupseerin opintojen pariin ei automaattisesti nykyään ajaudu kanta-aliupseeriksi. Olkoonkin, että kanta-aliupseereina palvelee paljon reserviupseereita, valitsee osa reserviupseerikoulutetuista kuitenkin upseerin uran, jos ei muuta, niin arvosyistä ja paremmasta palkasta johtuen.

Jos maisterintutkinnon suorittamiseen ei pakotettaisi (voimakkaasti kehottamalla ja kannustamalla saadaan kyllä tarvittava määrä hakeutumaan, jotta ylemmän upseeriston tarpeet tyydytetään), voisi meillä olla luutnantteja – kapteeneja/kapteeniluutnantteja jatkossa tarpeeksi suoraan kadettikoulun penkiltä.

Uudet erikoisupseeritehtävät tuovat valmiin siviiliosaamisen Puolustusvoimien hyödyksi

Meillä on erikoisupseereita palvellut ennen laajemmassa mittakaavassa, mitä tehtävien kirjoon tulee, kuin nyt. Moni erikoisupseerivirka on alimman tason virkojen osalta muutettu siviiliviroiksi (esim. nuoremmat talousupseerit vänrikistä luutnanttiin) tai sitten vaatimuksia on (toki monesti syystä) kiristetty ja kahden kerroksen väki yhdistetty yhdeksi. Vaihtoehtoisesti tehtävät jaettu aliupseeriston ja erikoisupseeriston välillä. Esimerkiksi teknikkoupseerien tehtävistä osa on nykyään aliupseeritehtäviä, osa taas on ”ylennetty” insinööriupseerien tehtäviksi. Talousupseereita ei taida edes reserviläisinä kovin monia olla ja itse asiassa talousupseerit olivat kai lähinnä vanhoja toimiupseereita, eivät niinkään erikoisupseereita.

Erikoisupseerijärjestelmän hienous on se, että valmiilla osaamisella varustettu asiantuntija palkataan suoraan Puolustusvoimien palvelukseen perustuen siviilissä hankittuun osaamiseen. Puolustusvoimathan ei yhtään insinööriä peruskouluta, sen enempää kuin lääkäriäkään. Toki sitten sotilaallisen organisaation ominaispiirteiden osalta jatkokoulutustarvetta on, mutta tutkintokoulutukseen ei tarvitse lähteä nollasta.

Jos mietitään minkälaisia tehtäviä tulevissa Nato-toiminnoissa lienee edessä, ei siellä välttämättä ainakaan esikuntatasolla tarvita merkittävää äkseeraamisosaamista, vaan substanssiosaamisen painopisteet ovat muualla, kuin varusmiesten komentelun harjaantuneisuuden alalla. Näin sotilaskoulutukseen puhtaasti nojaavaa osaamispalettia voimakkaasti karrikoiden. Tiedostan kyllä oikeasti tällä hetkellä Maanpuolustuskorkeakoulussa kadettien rinnalla opiskelevana, että tämän päivän ammattisotilaiden koulutus on äärimmäisen laajaa ja laadukasta.

Kun puhutaan vaikka Natotasoisen esikunnan upseeristosta, voisi sieltä tulevaisuudessa löytyä vaikka suunnittelukeskuksesta valtio- tai yhteiskuntatieteilijöitä, polemologeja (konfliktitieteiden asiantuntijoita) ja krimonologeja, tai miksei vaikka filologeja. Kielitaito ja kielten ja kulttuurien ymmärtäminen on kansainvälisessä ympäristössä erittäin tärkeää, vaikka komentokieli olisikin englanti. Siviilissä hankittu kandidaatin tai maisterin tutkinto olisi lähtöedellytys erikoisupseerin virkaan nimitettävältä jatkossakin ja sodanajan johtajan koulutus joko jälkisuorituksena tai suoritetun reserviupseerikurssin muodossa loisi pohjan virkakehitykselle.

Siviiliyliopistojen Maanpuolustuskorkeakoulun tarjontaa laajempi kielikoulutus on myös huomioimisen arvoinen seikka. Toisaalta, yksittäisten kurssien suorittaminen osana työhön perehtymistä täydennyskoulutuksena Maanpuolustuskorkeakoulussa laajentaisi osaamista ja loisi paremmat edellytykset erikoisupseerivirassa toimimiseen. Näinhän Puolustusvoimat kouluttaa ja kurssittaa jo nyt.

Se, millä etuliitteellä näitä ”hallintoupseereita” kutsuttaisiin erikoisupseerien laajennuksen myötä, ei oikeastaan ole olennaista. Puhuttelumuotohan kuitenkin on ”rouva kapteeniluutnantti” tai ”herra luutnantti” ja palkkausjärjestelmä on jo valmiiksi olemassa, Puolustusvoimien ESJA, jonka palkkataulukoista löytyvät jo nyt insinööriluutnantit, musiikkikapteenit ja lääkintäkomentajat.

Siinä mielessä olen – tavoistani poiketen – perussuomalaisten Riikka Purran kanssa samaa mieltä, että kansainvälisissä ympyröissä sotilasarvolla on merkitystä. Täten sotilasvirkamiesjärjestelmän hyödyntäminen ei korvaa upseeritarvetta. Vaikka rinnastettavuustaulukot löytyvätkin ja sotilasvirkamiesjärjestelmässä ei sinänsä vikaa ole, on kuitenkin lieutenant aina lieutenant, esimerkiksi.

Laajat urakehitysmahdollisuudet takaavat motivoituneen henkilöstön

Oli tulevaisuuden Nato-esikunnissa sitten enemmän kadettiupseereita, joita ei pakoteta maisteriopintoihin tai ”hallintoyliluutnantteja” (erikoisupseereita yllä kuvaillulla koulutustaustalla), on motivoituneen henkilöstön pitäminen helppoa, kun yksilön tarpeitakin kuunnellaan. Tuskin kukaan hakeutuu Puolustusvoimien palvelukseen vain ajatuksenaan itsensä toteuttaminen, mutta vaikka tarpeen määritteleekin organisaatio, tulee siihen tavoitteeseen pääsemiseen tuntea useita rinnakkaisia mahdollisuuksia.

Kuten erikoisupseeri voi tänä päivänä edetä terveyskeskuslääkäristä aina kenraaliksi asti, tulee myös Puolustusvoimien sisäisten koulutusväylien erikoisratkaisut voida nähdä mahdollisuutena. Esimerkiksi kanta-aliupseeri, joka siviilissä opiskelee kandidaatiksi, voisi päästä erikoisupseeriksi oman osaamisalansa mukaisesti. Samaten kadettiupseeri voisi ”vapautua” maisteriopiskelijaksi vaikka 10 vuoden palveluksen jälkeen, jos tälle on tarvetta, edellytyksiä ja omaa motivaatiota. Viimeksi mainittu voisi estää sen, että hierarkisen järjestelmän joustamattomuuten turhautuneita palveluksesta etuajassa eronneita ei olisi yhtä paljon. Ei olisi niin monia kadettiupseereita, jotka ovat reservissä, sotilasarvoltaan esimerkiksi yliluutnatti tai kapteeni (evp).

Joustavuudesta ja mahdollisuuksien tunnustamisesta on onneksi olemassa yksittäisiä esimerkkejäkin. Aika harva tietää, että kenraalikunnassamme on tälläkin hetkellä yksi toimiupseeritaustainen. Lienee varsin harvinainen tapaus, ellei peräti ainoa, mutta tämäkin siis on mahdollista. Puolustusvoimain logistiikkalaitoksen apulaisjohtaja, insinööriprikaatikenraali Juha-Matti Ylitalo aloitti uransa kersanttina vuonna 1986 ja eteni toimiupseerina luutnantiksi asti. Vuonna 1998 suoritettu ylempi ammattikorkeakoulututkinto – siis siviilikoulutus – avasi tien erikoisupseeriksi ja tätä on seurannut täydennys- ja lisäkoulutus Puolustusvoimien ylemmän päällystön ja upseeriston koulutusjärjestelmien mukaisesti. Kenraalikuntaan hänet ylennettiin tänä vuonna.

Tämän kaltaista sotilas- ja siviiliosaamisen yhdistämistä tarvittaisiin nyt enemmän. Sillä jostain ne jopa 100 uutta upseeria tulee kaivaa. Ja jos ratifiointiprosessi etenee odotetunlaisesti, meillä ei ole aikaa odottaa 11 vuotta, että nyt aloittaneet kadettiupseerit ovat päässeet koulutusputkensa läpi.

Lähteet:

Försvarsmakten (Ruotsin Puolustusvoimat). (2019). Försvarsmaktens föreskrifter om personaltjänst FFS 2019:6, Försvarsmakten: Stockholm.

Koivisto, Keijo (toim.). (2004) Sama kaiku on askelten: ali-, toimi- ja opistoupseerien historia, Päällystöliitto: Helsinki.

Pelkonen, Linda. (2022). Naton esikuntiin tarvittaisiin ainakin sata suomalaista – Upseeriliiton mukaan ongelmana ovat pula upseereista ja työehdot. Yle: Helsinki.

Puolustusvoimat. (2022). Insinööriprikaatikenraali Juha-Matti Ylitalo.

Puolustusvoimat. (2022). Lääkintäprikaatikenraali Simo Siitonen.

Soppi, Petri. (2022). Henkilöstö on tärkeä osa Nato-yhteensopivuutta. Sotilasaikakauslehti 2/2022. Upseeriliitto: Helsinki.

Suomen Uutiset. (2022). Perussuomalaiset vaatii, suomalaiset sotilasarvot on yhtenäistettävä Länsi-Euroopan järjestelmien kanssa – Purra: Nato-maissa tuijotetaan sotilasarvoja. Suomen Uutiset 17.6.2022.

Valtioneuvosto. (2022). Lääkintäkommodori Juha-Petri Ruohola Puolustusvoimien ylilääkäriksi. Valtioneuvoston tiedote 22.6.2022.