Sosialistit haluavat vesittää ammattiyhdistysten toiminnan, mutta miksi minusta ei silti tunnu kivalta?

Tehyn lakkovaroituksen kuvitusta 2022. Lähde: Tehy

Pääministeripuolue SDP on viemässä hoitoalalta oikeuden työtaistelutoimiin, niin sanotun pakkotyölain nojalla. Kabineteissa tämä ammattiyhdistysten leipälajiin osuva juridinen instrumentti on ristitty potilasturvalllisuuskysymykseksi, koska se kuulostaa ylevältä. Oikeasti sosialisteja ei voisi vähempää kiinnostaa potilasturvallisuus, sillä muussa tapauksessahan torsona käärmeenä piippuun väkisin toimenpantu soteuudistus olisi ammuttu alas ennen ensimmäistään kokousta, johtajien nimittämisestä puhumattakaan.

Olen omin korvin todistanut, kun eräs hyvinvointialuejohtaja reilun 17 000 euron kuukausipalkkansa vastineeksi kertoi, etteivät välttämättömistä toimenpiteistä hyvinvointialueiden toiminnan käynnistämiseksi läheskään kaikkea tulla ehtimään tekemään. Erään lausunnon mukaan esimerkiksi tietokoneet hoitohenkilökunnalle saataisiin maaliskuussa 2023. Mutta toisaalta, jos ei hoitajiakaan ole kuin paperilla, niin eikös se riitä että tietokoneiden kirjanpito toimii myös à la Russe, venäläisittäin?

Omiensa mielestä, ainakin vielä joskus ennen, duunarien puolia pitävät vasemmistopuolueet toistivat mantraa siitä, ettei hallituksen tule sotkeutua palkka-asioihin silloin, kun puhuttiin vielä euroista, työssä jaksamisesta ja ammatin arvostamisesta. Kun hoitajia vaadittiin venymään vuosi toisensa jälkeen koronan takia, värjättiin pari taloa siniseksi kiitokseksi. Jotkut saivat huomionosoitukseksi työpaikaltaan oikeuden (omalla ajallaan) printata itselleen (omalla kustannuksellaan) kiitoskortin. Onnekkaimmat saivat leffalipun itselleen (koska yksinhän sitä leffaan mennään muutenkin) ja puoliksi syödyn suklaalevyn. Tai jotain sinne päin. Valtion puolelta ei tipahtanut edes ay-liikkeiden rahoittamana ministereiksi päässeiltä vetoapua oikeastikin ihan tärkeään asiaan – ihmisarvoiseen kohtaamiseen ammattilaisena ja veronmaksajana.

Nyt, kun sutta ja sekundaa ollaan rakentamassa sellaisilla kerta- ja vuosikustannuksilla, että taannoiset sotakorvaukset tuntuvat hiljalleen karkkirahalta, ei valitettavasti soten toimeenpanevaan suuntaan enää rahaa riitä. Katsokaas, kun rakenteisiin ja päällikkö- sekä johtajatason palkkoihin uppoaa niin paljon ja loputkin menevät hallinnon kampaviineribudjettiin, niin ei enää riitä fyrkkaa edes hoitohenkilöstön ATK-laitteisiin. Tai no, ehkä nimenomaan ATK-laitteisiin riittäisi – löytyisiköhän jostain vielä vanhoja Mikromikkoja ja Apple kakkosia, samahan tuo on millä ne raportit kirjoittaa, niitä kun ei kuitenkaan kukaan ehdi lukea? Puhumattakaan, että niitä raportteja päästäisiin tallentamaan mihinkään yhtenäiseen järjestelmään, sillä jos hyvinvointialueet ovat sitä mieltä, että miljardi tarvitaan siihen, että jopa tuhat erillistä sovellusta saadaan juttelemaan keskenään, lienee valtion kirstussa tähän varattu siitä puolet. Riski, että tietojärjestelmät toimisivat edes kolme kuukautta toiminnan alettua, kun ensimmäiset tietokoneetkin saadaan käyttöön lienee varsin minimiaalinen.

Soten rahoituspohja on muuten karkeasti 21,2 miljardia euroa, kun taas sotakorvauksia maksettiin vuoden 2021 rahaksi muutettuna alle 6 miljardia euroa, ihan vaan jos kiinnostaa vertailu maamme historian suurimman täytäntöönpanoponnistuksen ja neuvostoliittolaisen hallintokulttuurin tukemisen välillä. Kukin voi miettiä kumpi on kumpi.

Se ei ole mikään salaisuus, että en ole itse koskaan ollut mikään ammattiyhdistysten ylin ystävä. Oma näkemykseni on, että ammattiyhdistykset ovat menneisyyden reliikkejä, joista olisi hyväkin hiljalleen päästä eroon. Erityisen haitallisena olen pitänyt – ja pidän edelleen – että ammattiyhdistysten omistussuhteiden kautta kotiutettavat verottomat voitot asettavat nämä näennäisesti aatteelliset organisaatiot eriarvoiseen asemaan muihin markkinatalouden toimijoiden suhteen. Esimerkiksi yrityksiä ja yksityishenkilöitä velvoitetaan kyllä maksamaan osingoistaan veroja, mutta ammattiyhdistykset, jotka de facto ovat enemmän sijoitusyrityksiä kuin mitään edunvalvojia, ovat näistä velvoitteista pitkälti vapautettuja. Jos tuo puoli miljardia euroa kerättäisiin ammattiyhdistyksiltä veroina, kuten muiltakin sijoitustoimintaa harjoittavilta tehdään, ja laitettaisiin hoitajien palkkoihin, saisi jokainen Suomen 73 428 sairaanhoitajan ammatissa työskentelevä (lukumäärä vuoden 2019 tilastosta) reilun 560 euron korotuksen kuukausipalkkaansa. Tämä tarkoittaisi, että sairaanhoitajan keskipalkka olisi nykyisen 2590 euron sijaan yli 3100 euroa.

Ongelmalliseksi korruption näkökulmasta tämä muodostuu myös, kun vasemmistopuolueiden päättäjät, joiden vaalikampanjan rahoittajina ovat toimineet merkittävissä määrin esimerkiksi ay-liikkeen toimijat, ylläpitävät tätä eriskummalista taloudellista erivapautta samalla, kun kuitenkin ammattiyhdistysten jäsenedunvalvontaoikeutta ollaan lailla kieltämässä. Joissain piireissä tällaista toimintaa tarkasteltaisiin jo jääviysnäkökulmasta, korruptiohan nyt on niin päivänselvää, ettei siitä kannata edes keskustella. Yksittäisenä henkilönä mieleeni juolahtaa esimerkiksi pääministeri Sanna Marin (sdp), jonka vuoden 2019 eduskuntavaalikampanjan kokonaisrahoituksesta 13 prosenttia tuli Palvelualojen ammattiliitto PAM:ilta ja neljännes (25 %) tuli Työväenyhdistyksiltä.

Veikkaan että niin Sanna Marin, kuin muutkin sosialistit jäisivät ilman kymmenyksiään vaalibudjetteihinsa, jos tähän lailliseen rosvouteen puututtaisiin. Itse asiassa kymmenyksistä lienee turha puhua, sillä edellä mainitun henkilön kohdalla ay-sylttytehtaalta tulee lähes puolet vaalibudjetista.

Nyt kun ollaan mitätöimässä ammattiyhdistyksen jäsentensä edunvalvontaoikeutta, joka ehkä hyvällä lykyllä johtaisi lumipalloefektinä siihen, että koko sektori hiljalleen kaatuu omaan mahdottomuuteensa ja nääntyy jonkinlaiseksi kollektiiviseksi muistoyhdistykseksi, en ole kuitenkaan lainkaan iloinen ja tyytyväinen. Ensinnäkin, aivan inhimillisestä näkökulmasta on käsittämätöntä, että venymään ja paukkumaan pakotetun alan tekijöille ei edes sen verran heru kunnioitusta, että tehtäisiin arvopäätös palkkausepäkohdan ratkaisemiseksi kerralla kuntoon. Kyllä, se olisi sosialismia, jos valtio tähän puuttuisi, mutta tämän verran sosialismia minäkin – solidaarisuuden nimissä (pun intended!) – hyväksyisin kertaluontoisena ilmiönä. Toiseksi, jos ammattiyhdistysten toimintaedellytyksiä ollaan lailla rajoittamassa, jäljellehän ei jää mikään muu kuin yllä mainittu sijoitustoiminta, joka verovapautensa säilyttävänä jatkossakin vain toimisi saavutettujen etujensa vartijoiden rahoitusmekanismina. Eli valtionjohto pitää huolen siitä, että uudelleenvalintakampanjan rahoitus tipahtaa kuin Manulle eväät – jatkossakin verovapaana.

Jos tätä sumutusta oltaisiin ajamassa läpi sen kylkiäisenä, että oikeasti yritetään ajatella potilaiden ja sosiaali- ja terveydenhoitoalan asiakkaiden parasta, voisin jopa antaa olla. Mutta kun potilasturvallisuudella ei ole tämän puliveivauksen kanssa yhtään mitään tekemistä!

Toisaalta, niin kauan aikaa, kun kansalaisille on ihan ok että hoitajia ei ole olemassa kuin paperilla, hoitoa ei saa kuin (omalla) rahalla ja rakenteellinen korruptio pitää yllä omaa narratiiviaan, niin muutostahan ei tarvita. Toivottavasti kukaan ei vaan oikeasti sairastu, sillä hoitoa saa samalla varmuudella, kuin millä venäläinen sotilas pääsee Kiovaan voitonparaatiin.

 

0
Kristian Meurman
Liike Nyt Espoo

42-vuotias valtiotieteiden opiskelija, joka ennen koronaa ehti muutaman vuosikymmenen ajan toimia niin kulttuuri- kuin ravintola-alalla. Aktiivinen vapaaehtoinen maanpuolustaja ja reserviläiskouluttaja. Olen Liike Nyt puoluhallituksen jäsen, toimin Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston varavaltuutettuna ja Liike Nyt aluevaltuustoryhmän jäsenenä sekä Liike Nyt Espoo ry:n varapuheenjohtajana.

Talvisin lumilautailen ja kesäisin veneilen. Oikealta ammatiltani olen muusikko, mutta tätä en kerro julkisesti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu