Oikeuslaitokseemme ei voi aina luottaa

Tänään, toukokuun viidentenä, on tullut kuluneeksi tasan 27 vuotta siitä, kun 5.5.1997 Helsingin käräjäoikeus antoi tuomion jolla sen lisäksi että päin minua nokkakolarin selvää ylinopeutta ajaneelle, myös minulle itselleni tuomittiin ylinopeudesta kuusi päiväsakkoa, vaikka siitä, että en ollut ajanut ylinopeutta tuossa 21.12.1996 sattuneessa onnettomuustilanteessa, on näyttöä. Valitin hoviin, joka kymmenen kuukautta myöhemmin vastasi sanallakaan perustelematta, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ole. Silloin ei vielä edellytetty hovioikeuteen valittamisessa valituslupaa kuten nykyään näin pienissä jutuissa on alettu edellyttää. Näin ollen jouduin maksamaan kuusi päiväsakkoani, jotka silloisessa rahayksikössä tekivät 588 markkaa, mikä nykyisessä rahayksikössä sen valuuttakurssin, jonka mukaan rahani vuoden 2002 alussa vaihdoin, mukaan tarkoittaa 99 euroa. Korkeimpaan tästä oli turha enää edetä, koska se oli silloinkin automaattisen valituslupa-anomuksenhylkäyskoneen maineessa näin pienissä jutuissa.

Lisäksi liikennevakuutuksen bonukseni olivat koko kyseisen vuosimallia 1996 olleen autoni toimikauden ja vielä seuraavan vuosimallia 2009 olleen autoni toimikaudenkin pari ensimmäistä vuotta pienemmät kuin mitä ne olisivat olleet, jos oikeus olisi toiminut oikein ja katsonut vastapuoleni olleen yksin syypää onnettomuuteen. Myös kaskon bonukset olivat seitsemän vuotta alhaisemmat kuin mitä ne olisivat olleet, jos oikeus olisi toiminut oikein ja katsonut vastapuoleni olleen yksin syypää onnettomuuteen.

Oikeudenkäynnin pääkäsittelyssä 21.4.1997, jolloin onnettomuudesta oli kulunut tasan neljä kuukautta, kuultiin kahta todistajaa. Toinen todistajista oli ajokortiton abiturienttityttö, joka muun muassa puhui Haagan Pappilan tien ja Isonnevantien risteyksestä, jota ei lainkaan ole olemassa. Kyseiset kaksi katua kyllä ovat molemmat olemassa, mutta ne eivät risteä keskenään vaan sijaitsevat eri puolilla niiden välissä kulkevaa Helsingin ja Turun välistä rautatietä. Tämä todistaja väitti molempien autojen ajaneen liian lujaa vauhtia. Toinen todistaja oli keski-ikäinen mies, jolla oli rekka-ajokortti ja joka oli nähnyt onnettomuuden lintuperspektiivistä omalta parvekkeeltaan erittäin selvästi. Hän sanoi selvästi että vastapuoleni oli ajanut selvää ylinopeutta ja että minä tulin vastakkaisesta suunnasta hyvin hitaasti. Hänen mukaansa olin tehnyt kaiken voitavani onnettomuuden välttämiseksi, mutta onnettomuus kuitenkin sattui koska vastapuoleni oli huolimaton. Jouduin maksamaan asiasta, joka ei ollut syytäni, eikä oikeuslaitos ole vieläkään korjannut virhettään. Lisäksi Traficomin silloisen edeltäjän Ajoneuvohallintokeskuksen ylläpitämässä ajokorttirekisterissä roikkui vuosikaudet merkintä saamastani tuomiosta.

Asialla on myös hallinto-oikeudellinen haaransa. Nimittäin Haagassa vuosikaudet oli viime vuosituhannella suunniteltu että Etelä-Haagan Eliel Saarisen tie ja Pohjois-Haagan Eliel Saarisen tie, jotka tuolloin olivat kaksi erillistä katua, yhdistettäisiin rakentamalla tie nimeltä Eliel Saarisen tie tunneliin rautatien ali. Jos tuo tunneli olisi ollut vuonna 1996 yleisenä tienä olemassa, minun ja kolarini vastapuolen ajoreitit olisivat olleet siinä määrin eri, että mitään kolaria ei olisi sattunut eikä tätä oikeudenkäyntiä siten olisi koskaan tarvittu. Kun tuo silloin rakentamatta ollut tieosuus uudella vuosituhannella lopulta toteutettiin, ilmestyi tunnelin suille ajoneuvolla ajo kielletty merkki lisäkilvin ei koske linja-eikä taksiautoja. Lisäksi tuolloin oli myös Ilkantiellä mormonikirkon kohdalla moottoriajoneuvolla ajo kielletty liikennemerkki varustettuna lisäkilvillä kielto koskee vain henkilöautoja ja kielto ei koske taksiautoja. Joka kerta kun viime vuosituhannella kaupunki aikoi tuon uuden tien rakentaa yleisenä tienä, keräsivät muutamien lähitalojen asukkaat adressiin, jossa sanoivat että ”me haagalaiset emme halua tätä tietä” 3500 allekirjoittajaa. Lähellä sitä sijaitsevan koulun opettajainhuoneessa kyseisen koulun lähellä suunnitellun tien linjausta asuva espanjanopettaja keräsi nimiä, jolloin kyseisen koulun lauttasaarelainen kirjastonhoitaja pani nimensä adressiin mutta haagalainen Haagan urheilutiellä asuva kemianopettaja, jonka kodin ohi ne autot, jotka muuten ajaisivat Eliel Saarisen tietä, ajavat sen puuttuessa, kieltäytyi allekirjoittamasta. Kauimpana suunnitellusta tiestä asunut kyseisen adressin allekirjoittaja oli 3500 kilometrin päässä siitä asunut kyprokselainen pappi, joka tosin oli toiminut 1970- ja 1980-luvuilla Haagan seurakunnan kirkkoherran virassa. Kun Eliel Saarisen tien rakentamisesta avattavaksi vuoden 2002 alussa päätettiin kaupunginhallituksessa, kirjoitti kaupunginhallituksen esityslistankirjoittaja kaupunginhallituksen päättänevän että Eliel Saarisen tiestä tulee joukkoliikennekatu, jolle ei yksityisajoneuvoja päästetä. Ajokieltoa olen nähnyt paljon rikottavan. Kirjoitin kaupunginhallituksen päätettyä sillä tavalla jolla esityslistankirjoittaja kirjoitti esityslistaan kaupunginhallituksen päättänevän asiasta lääninoikeudelle. Lääninoikeus palautti asian kaupunginhallitukseen joka päätti uudestaan samalla tavalla, että Eliel Saarisen tiestä tulisi joukkoliikennekatu. Kirjoitin jälleen lääninoikeuteen. Lääninoikeuden vastaus: ”Kaupunginhallituksen päätöstä ei muuteta. Neljäsataa markkaa.” Kirjoitin korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jonka vastaus oli: ”Lääninoikeuden ja kaupunginhallituksen päätöksiä ei muuteta. Tuhat markkaa.” Siis yhteensä 1400 markan oikeudenkäyntikulut hallinto-oikeuksissa vielä edellä kuvatun päälle!

Voiko oikeuslaitokseen enää luottaa, kun konemaisesti tuomitaan syyttäjän vaatimusten mukaan katsomatta onko näyttö syyllisyydestä riidatonta, ja ylemmät oikeusasteet konemaisesti hylkäävät alempien päätöksistä näin muodoin tehdyt valitukset? Koen, että näin menettelevä Suomi ei ole lainkaan oikeusvaltio.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu