Suomalaisravintoloiden asiakaspalvelutavoista

Tämänpäiväisissä uutisissa oli melkoinen juttu jossa kerrottiin miten sosiaalisessa mediassa on haukuttu joidenkin suomalaistarjoilijojen asiakaspalvelukyvyttömyyttä. Ja tätä haukkumista on haukuttu. Haukkumista kannattaa kuitenkin haukkua vain jos on näyttöä siitä että alkuperäinen haukku ei pidä paikkaansa. Muistan muutamia tapauksia, jotka ovat erittäin vakavia ja joidenka en toivoisi ainakaan samanlaisina toistuvan. Kerron tässä näistä tiedossani olevista tapauksista ilman tietoa siitä, mikä ravintola ja minkänäköinen tarjoilija kyseessä, sikäli kuin edes tätä tiedän.

Vuonna 1983 ollessani itse 15 olin silloin 52-vuotiaan alankomaatlaisen ystäväni kanssa mennyt Savonlinnaan tarkoituksena mennä oopperaan kuulemaan italialaisen Giuseppe Verdin säveltämä ooppera nimeltä Don Carlos. Ennen tuota oopperaa aterioimme läheisessä hotellissa. Yritimme tilata siideriä. Senaikainen alkoholilaki poikkesi nykyisestä siten, että tilavuusprosentin asemesta pitoisuuden mittayksikkönä oli painoprosentti. Ikärajattoman ja 18 vuoden ikärajalla varustetun juoman välinen pitoisuusraja oli silloisen lain mukaan 2,25 painoprosenttia. Tarjoilija sanoi ensin: ”En ole varmaa onko meillä siideriä, tarkistan asian.” Hetken kuluttua hän palasi pöytään ja sanoi: ”Kyllä meillä siideriä on mutta emme voi tarjoilla hänelle.” Ääntäessään tämän lauseen viimeistä sanaa hän osoitti minua sormella. Ikääni hän ei edes kysynyt. Kun pullot tulivat pöytään, havaitsin, että juoman alkoholipitoisuus oli niin alhainen, että silloisen lain mukaan tarjoilijan ei olisi pitänyt kieltäytyä tarjoilemasta. Siis alle tuon 2,25 painoprosentin rajan. Tarjoilija sovelsi laintiukennusta, joka oli astuva voimaan vasta 14 vuotta myöhemmin vuonna 1997, ja jota tuolloin ei ollut vielä edes säädetty. Palattuani kotiini Helsinkiin lähetin asiaa koskevan kirjeen tuon savonlinnalaishotellin johtajalle. Vastausta ei ole kuulunut vieläkään, vaikka tapauksesta on kulunut jo 41 vuotta ja alankomaatlainen vieraani on jo ehtinyt tällä välin kuolla, ja hotelli, jonka ravintolassa tuolloin aterioimme, on myös tällä välin ehtinyt mennä konkurssiin. Miten huonon käsityksen suomalaisravintoloiden asiakaspalvelutaidoista alankomaatlainen vieraani tästä sai? Mitä Alankomaissa tämän seurauksena ajatellaan suomalaisten ravintolatarjoilijojen käyttäytymisestä ja Suomen tiukasta alkoholipolitiikasta? Alankomaatlainen alkoholilaki on myös suomalaista lapsisuopeampi, eikä kiellä alkoholijuomien antamista liian nuorille. Jopa täyden alkoholipitoisuuden 15 tilavuusprosentin viinejä voi Alankomaissa ostaa tavallisista ruokakaupoista, toisin kuin Suomessa jossa ostaakseen niitä pitää yhä edelleen mennä erikseen viinikauppaan.

Myöhemmin tapahtui siten, että eräs minulle tuttu lähellä Helsingin kotiani asuva asianajaja tarjosi eräässä kuuluisassa ravintolassa illallisen kaksitoistajäseniselle seurueelle. En kuulunut tähän seurueeseen, mutta kuulin häneltä tapauksesta. Ravintola oli kohdellut hänen seuruettaan niin huonosti, että hän oli lähettänyt ravintolalle valituskirjeen. Puoli vuotta sen jälkeen hän odotti vastausta kirjettään julkaisematta, mutta kun vastausta ei puolen vuoden kuluessa lähettämisestä ollut saapunut, julkaisi hän valituskirjeensä myöhemmin nettiin. Osoittautui että hänen lisäkseen myös ravintolanomistajan siviiliammatti oli asianajaja. Ja tuo ravintolan omistajana toiminut toinen asianajaja havaittuaan tämän kirjeen netissä lähetti asiakkaalleen ukaasin: ”Jos et poista ravintolaani koskevaa valitusta netistä vaadin oikeusteitse vahingonkorvauksia mainehaitasta …..”, ja sen perään viisinumeroinen rahasumma. Tässä herää väistämättä kysymys, miksi ravintolanomistaja ei vastannut reklamaatioon hyvissä ajoin ja siten välttynyt sen julkisuuteentulolta.

Miksi Suomessa ei osata hyvää asiakaspalvelutapaa?