Tekijänoikeuslaki on säädetty hyvästä syystä

Tekijänoikeuslaista puuttuu tieto sen säätämissyystä, minkä takia joillakuilla voi olla vaikeuksia ymmärtää syytä sille miksi sitä pitää noudattaa. Menetelmä tämän syyn oivaltamiseen on kuitenkin varsin yksinkertainen: seuraa rahavirtoja niin löytyy motiivi. Tekijänoikeuslaissa säädetyt maksut koskevat sitä, että tekijällä tai sillä, jolle tekijänoikeus on siirtynyt, on oikeus ottaa maksu vastikkeena teoksen käyttöluvas9ta. Monissa ammateissa tämä on ainoa toimeentulo. Ilman tekijänoikeuslakia sellaisia ammatteja kuin esimerkiksi kirjailija tai säveltäjä ei päätoimisena olisi olemassa lainkaan.

Itse oivalsin tämän kunnolla vasta noin 33 vuoden iässä vuonna 2001. Olin jo tilannut lennot Helsinki-Vantaan ja Lontoo-Heathrown välillä ja hotellihuoneen Lontoossa mennäkseni Hyde Parkiin nurinpuhumaan koko kansainvälinen tekijänoikeusjärjestelmä muun ohella, kun oivalsin että tiettyjen rahavirtojen tyrehtymisellä, joka aiheutuisi jos mikään teos ei tekijänoikeuden suojaa nauttisi, on vakavat seuraukset tiettyjen ammattien toimeentulolle. Oivalsin tämän juuri kun olin käynnistämässä tietokonetta luonnostellakseni puhettani. En jättänyt puhetta kokonaan pitämättä, mutta muutin sen linjaa siten, että tunnustin tekijänoikeuden suojan tarpeellisuuden, mutta totesin kuitenkin kyseisessä puheessa, että eräät tämän seikan lieveilmiöt eivät siedä päivänvaloa.

Esimerkkinä tästä mainitsin DVD:n ja VHS:n aluekoodit. VHS:ssä on PAL, SECAM ja NTSC. DVD:ssä on aluenumerot välillä 1:stä 8:aan, joista kuusi aluetta on eri maanosia, seitsemäs on tarkoitettu Oscar-ehdokkuuksista päättäville ja kahdeksas on mannertenvälisten alusten aluekoodi. Myöhemmin käyttöön otetussa BluRayssa on aluekoodikirjaimet A, B ja C. Jos DVD:tä tai BluRayta tai molempia toistamaan tarkoitetun laitteen muuttaa sellaisesta, joka toistaa vain niitä aluekoodeja, joihin kuuluvasta maasta laite ostettu, sellaiseksi, joka suostuu toistamaan muidenkin aluekoodien levyt, takuu yleensä raukeaa. On oltava tarkkana väärästä maasta ostettuja tallenteita katsoa halutessaan paitsi mitä ostaa myös mistä ostaa. Toisena esimerkkinä mainitsin että Euroopassa CD-levy oli tuolloin kalliimpi kuin LP-levy tai kasetti, huolimatta siitä että CD:n yhden kappaleen valmistuskulut alittavat LP:n ja kasetin vastaavat. Nykyään CD:n hinnat eivät ole tulleet alas silloiselta kermankuorintahintatasoltaan kovinkaan paljoa, mutta LP:t ovat markkinoilta häivyttyään ja markkinoille myöhemmin palattuaan huomattavasti kallistuneet silloisesta hintatasosta ylöspäin. Nykyiset LP:n ja CD:n väliset hintasuhteet ovat kyllä näihin kopiokohtaisiin valmistuskuluihin nähden kohdallaan, mutta hinnat ovat huomattavasti kalliimmat kuin mitä ne olisivat kummallakaan formaatilla, jos aiemmin kalleimmat tuotantokustannukset omaavan formaatin hinta sellaisenaan indeksikorjattaisiin nykypäivään ja halvempien tuotantokustannusten formaattien hinnat suhteutettaisiin kalleimman formaatin hintaan viemällä sama hintaero kuluttajahintoihin. Näiden asioiden lisäksi puhuin puheessani myös konserttien aiemmin nykypäivää tiukemmista valokuvauskielloista.

Yksi ammattiala, jolla tekijänoikeussuoja myös on tärkeä, on elokuvatuotantoala. Siellä ei kuitenkaan ole ymmärretty esimerkiksi ajoissa sitä, että jos yhdessä maassa ensi-ilta on huomattavasti toista maata myöhempi, ei myöhäisemmän ensi-illan maassa viivyttely kannata. Vuonna 1999 Lucasfilm valmisti elokuvan nimeltä Tähtien sota episodi 1 pimeä uhka (Star Wars Episode 1 The Phantom Menace). Suomen ensi-ilta oli useita kuukausia Yhdysvaltoja myöhempi tässä tapauksessa. Jo ennen kuin tämä elokuva saatiin Suomessa viralliseen ensi-iltaan, suomeksi tekstitetty sen sisältänyt VHS-kasetti PAL-muodossa oli kaupan Tallinnan Mustamäen torilla, ja Helsingin Sanomat uutisoi tästä siteeraten virallista Suomen maahantuojaa joka ihmetteli että ”Miten he ehtivät?”. Totta kai ehtivät kun Yhdysvalloissa ensi-ilta oli huomattavasti Suomea varhaisempi. Seuraavien jatko-osien osalta ottivat opikseen ja toivat ne täkäläisiin elokuvateattereihin yhtä varhain kuin Yhdysvalloissa. Hyvä niin. Oli myös toinen tapaus, jossa laittoman kopion ennen laillista ehtimisessä Suomeen olin ollut todistajana. Heinäkuussa 2000 Helsingin sanomat kertoi, että elokuussa 2000 Suomen ensi-iltansa saavasta Wolfgang Petersenin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Meren raivo (Perfect Storm) oli laiton kopio ehtinyt VHS-kasetilla saataville Suomeen ennen virallista ensi-iltapäivää. Totta kai ehti, koska muutamaa päivää ennen tämän Helsingin Sanomien numeron ilmestymistä olin itse lentänyt American Airlinesin lennolla 6182 New Yorkista Vantaalle ja tuon parin viikon mittaisen matkani aikana nähnyt tämän uuden elokuvan Connecticutissa kuusi viikkoa ennen sen Suomen ensi-iltaa sikäläisessä ensi-illassa. Jokaisessa edellä mainitussa videotallennejärjestelmässä Yhdysvaltain ja Suomen formaatit poikkeavat toisistaan siinä määrin että tallenteet eivät ole yhteensopivat kaikille toisesta maasta hankituille katselulaitteille. VHS:ssä Suomen aluekoodi on PAL ja Yhdysvaltain aluekoodi on NTSC. DVD:ssä Suomen aluekoodi on 2 ja Yhdysvaltain aluekoodi on 1. BluRayssa Suomen aluekoodi on B ja Yhdysvaltain aluekoodi on A. Näissä kaikissa järjestelmissä olen kuitenkin onnistunut hankkimaan laitteet, joilla molempien näiden maiden aluekoodeja voidaan toistaa. BluRayn osalta aluekoodi on kuitenkin asetettava käsin sen maan mukaan, jossa sijaitsevasta liikkeestä ohjelma hankittu. DVD:ssäkin tämä voidaan silloin tehdä, jos DVD:tä katsotaan BluRay-laitteella, mutta BluRay-laitteeni DVD-aluekoodin voi asettaa myös nollaksi jolloin alueen tunnistus on automaattinen. Monia minua kiinnostavia elokuvia ei ole saatu Suomeen saataville ajoissa tai jopa lainkaan. Olen joutunut turvautumaan niiden hankkimisessa Yhdysvalloissa sijaitseviin postimyyntiliikkeisiin. Tästä syystä olen joutunut teettämään DVD- ja BluRay-laitteissani tarvittavat muutokset, jotka ovat mitätöineet niiden tehdastakuut, mutta olen aina hankkinut laitteet sellaisesta liikkeestä, joka on kyennyt tällöin myöntämään tilalle oman takuunsa vastaavin ehdoin. Tarkkana tässä on kuitenkin saanut olla paitsi siinä minkälaiset laitteet ostaa myös siinä mistä ne ostaa. Porrastamalla eri maiden ensi-illat eri aikoihin ja soveltamalla alueellisia rajoituskoodeja videotallenteisiin elokuvateollisuus valitettavasti sahaa omaa oksaansa, koska edellä mainitsemani pari esimerkkiä kertovat selvää kieltä siitä, että tilaisuus tekee varkaan, mitä elokuvateollisuus ei ole kunnolla ymmärtänyt.

Summa summarum kuitenkin tästä on se, että tekijänoikeussuoja, niin kauan kuin se on järkevissä rajoissa, on hyvin tarpeellinen ja noudattamisen arvoinen asia. Äskettäin kuitenkin havaitsin elokuvateatterissa tilanteen, jossa muutamaa penkkiriviä minua edempänä istunut katsoja oli selvästi suunnannut kännykkäkameransa valkokankaan suuntaan ja kännykän näytöllä näkyi sama kuva kuin valkokankaalla. Heräsi epäily että hän kuvaa kännykkäänsä videotiedostoksi teatterissa esitettävää elokuvaa. Menin salin uloskäynnille ja ryhdyin valitsemaan omasta kännykästäni oveen kirjoitettua vahtimestarin puhelinnumeroa, mutta ennen kuin kukaan ehti vastata soittooni, vahtimestari oli jo paikalla. Sanoin hänelle: ”Tässä salissa rivillä kolme istuu henkilö joka näyttäisi kuvaavan kännykkäkamerallaan tässä salissa esitettävää elokuvaa.” Kyseessä tarkemmin sanottuna oli Francis Ford Coppolan ohjaama elokuva nimeltä Megalopolis. Vahtimestari vastasi siihen: ”Kiitos kun kerroit.” Sen jälkeen hän kävi rivillä 3 toteamassa että niin todella oli asian laita, ja poistui salista hetkeksi, mutta palasi hetken  kuluttua mukanaan Securitasin vartijauniformuun pukeutunut aseistettu toinen henkilö. Hänen kanssaan yhdessä tuo kännykkäkamerallaan elokuvaa kuvannut katsoja sitten saatettiin salista ulos kesken näytännön. Ihan oikein he tässä tilanteessa toimivat. Elokuvateattereissa olisi kuitenkin syytä korostaa nykyistä paremmin, että esitettävän elokuvan kuvaaminen kännykkäkameroilla on kiellettyä tekijänoikeussyistä ja että tämä kielto on voimassa järkevästä syystä koska elokuvien tekijät ovat työllään palkkansa ansainneet.

Joskus tekijänoikeussuoja kuitenkin yliampuu. Hyvänä esimerkkinä tästä oli se kun Warner väitti 2000-luvun alussa yhä omistavansa tekijänoikeuden Mildred Hillin 1800-luvulla tekemään sävellykseen, joka oli alkuperäiseltä nimeltään Huomenta kaikille, mutta tuli tunnetummaksi nimellä Paljon onnea vaan. Warner keräsi laittomasti tekijänoikeuskorvauksia tämän sävellysteoksen julkisesta esittämisestä, minkä seurauksena muutamat siitä dokumenttia toisistaan tietämättä eri puolilla Yhdysvaltoja tehneet elokuvanohjaajat maksettuaan ensin Warnerille sen vaatimat korvaukset haastoivat kumpikin ryhmäkanteina Warnerin oikeuteen. Toinen ohjaajista haastoi Warnerin New Yorkin ja toinen Keski-Kalifornian piirikunnanoikeuteen, molemmat ryhmäkanteilla. Warner ilmoitti New Yorkin piirikunnanoikeudelle, että Keski-Kalifornian piirikunnanoikeudessa oli samasta asiasta vireillä toinen ryhmäkanne, ja pyysi New Yorkin piirikunnanoikeutta siirtämään jutun Keski-Kalifornian piirikunnanoikeuteen yhdistettäväksi siellä vireillä olleeseen toiseen samasanaiseen ryhmäkanteeseen, minkä jälkeen Keski-Kalifornian piirikunnanoikeus jokin aika myöhemmin antoi asiassa tuomionsa. Warner tuomittiin palauttamaan oikeudettomasti keräämänsä tekijänoikeuskorvaukset kaikille niitä maksaneille.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu