Onko lääkärille pääsystä Suomessa tullut ylellisyystuote

Universaalien terveyspalvelujen tavoitteena tulisi olla, että kaikilla ihmisillä on pääsy kaikkiin tarvitsemiinsa laadukkaisiin terveyspalveluihin, milloin ja missä he tarvitsevat niitä ilman taloudellisia vaikeuksia. Taudinmäärityksen ja hoidon kannalta keskeistä on, että sairastunut henkilö pääsee matalalla kynnyksellä lääkärille. Mitään rakettitiedettä ei perustason lääkäripalvelujen järjestäminen vaadi. Lääkärit koulutetaan yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa ja riittävän harjoittelun jälkeen he voivat itsenäisesti harjoittaa ammattiaan joko julkisessa terveyspalveluorganisaatiossa taikka itsenäisinä yrittäjinä.

EU-maissa väestön terveyspalveluja varten tarvittavien lääkärien määrä asukasta kohden vaihtelee tyypillisesti 300 ja 500 välillä 100 000 asukasta kohden. Suomessa oli Eurostatin tilastojen mukaan v. 2021 enemmän lääkäreitä 100 000 asukasta kohden (432 lääkäriä/100 000 asukasta) kuin esimerkiksi Italiassa, Ranskassa taikka Ruotsissa, mutta vähemmän kuin Saksassa taikka Tanskassa (Healthcare personnel statistics – physicians – Statistics Explained (europa.eu)). Erot lääkärien määrässä asukasta kohden Länsi-Euroopan maiden välillä ovat melko pieniä. Erot hoitoon pääsyssä ovat kuitenkin suuria. Kun esim. Italiassa, Ranskassa tai Saksassa kynnys päästä perustason lääkärin vastaanotolle on matala ja hoitoon pääsy helppoa, vaatii Suomessa lääkärille pääsy julkisessa terveydenhuollossa usein joko onnea taikka melkoista jonottamista. Normaaliin eurooppalaiseen tapaan toimiva asiakaslähtöinen ajanvarausjärjestelmä on julkiselle terveydenhuollollemme lähes tuntematon toimintamalli – sen sijaan on tullut moniportainen hoidon tarpeen arviointi, jonka yhdeksi päätehtäväksi tuntuu muodostuneen estää potilaita saamasta hoitokontaktia lääkäriin.

Meillä noudatetun hoidon tarpeen arvioinnin lääketieteellisestä hyödyllisyydestä ei ole mitään tieteellistä näyttöä eikä tällaista mallia käytetä muissa EU-maissa. Malli tuotiin Suomeen osana 2000-luvun alun hoitotakuulainsäädäntöä. Hallituksen esityksessä kansanterveyslain muuttamiseksi ym. (HE 77/2004 vp) todettiin kuitenkin, että hoidon tarpeen arvioinnin osalta voidaan päätyä perusteltuun ratkaisuun vain, jos otetaan huomioon mikä on lääketieteellisesti tarkoituksenmukaista, mitä toiveita potilaalla itsellään on hoitonsa suhteen, millainen on hoitoa koskeva sosiaalinen sekä taloudellinen kehys ja miten hoito vaikuttaa potilaan elämän laatuun. Hoidon tarpeen arviointia koskevan sääntelyn voimaan tulleessa lääkärin vastaanottokäyntien määrä terveyskeskuksissa oli n. 9 miljoonaa käyntiä (Microsoft Word – Tr18_09.doc (julkari.fi)). Vuonna 2023 lääkärien vastaanottokäyntien määrä terveyskeskuksissa oli enää alle 5 miljoonaa käyntiä (Perusterveydenhuollon käynnit ja etäasioinnit vähenivät vuonna 2023 – THL). Terveyskeskusten tuottamien lääkärin vastaanottojen määrä on siis 20 vuodessa puolittunut, vaikka lääkärimäärä terveyskeskuksissa on kasvanut ja on nykyään n. 4100. Todettakoon vertailuna, että esim. Tanskan n. 3300 omalääkäriä tuottavat vuodessa n. 30 miljoonaa vastaanottokäyntiä. Vaikka vuosina 2021-23 julkinen sote-rahoitus kasvoi yli 4 miljardilla eurolla, väheni perustason vastaanottokäyntien määrä terveyskeskuksissa. Näyttääkin sille, että edes rahoituksen lisäys ei johda lääkärien vastaanottokäyntien lisääntymiseen. Tilannetta tuskin parantaa se, että useilla hyvinvointialueilla karsitaan nyt valtiovarainministeriön tiukassa ohjauksessa lähipalveluista sulkemalla terveysasemia.

Kun julkisen perusterveydenhuollon tuotannollinen tehokkuus on uudistus uudistukselta laskenut, ovat vastaavasti yksityisen terveydenhuollon käyntimäärät lisääntyneet. Yksityinen terveydenhuolto (m. työterveyshuolto) tuottaa nykyään jo n. 60 %väestön tarvitsemista perustason lääkärin vastaanottokäynneistä. Yksityinen terveydenhuolto toimii, kuten muualla Euroopassa, ajanvarausjärjestelmillä, jossa palveluja tarvitseva voi matalalla kynnyksellä varata ajan lääkärille. Vastaanottoajan saa tyypillisesti varsin lyhyen odottelun jälkeen taikka jopa samaksi päiväksi. Matalan kynnyksen hoitoon pääsylle yksityiseen terveydenhuoltoon voi esteenä kuitenkin olla hoidon kustannukset. Lääkärinpalkkio yksityisen sektorin perustason lääkärinvastaanotosta oli keskimäärin n. 90 euroa (Yksityiset lääkäripalvelut ovat kallistuneet, kertoo Kelan uusi sovellus – alueelliset erot hinnoissa merkittäviä | Kela), mutta sen päälle tulevat vielä mahdolliset toimistomaksut sekä esim. laboratoriotutkimusten kustannukset. Muualla Euroopassa ja esim. Virossa julkinen sairausvakuutusjärjestelmä korvaa hoidon kustannuksia ja varmistaa näin hoidon saatavuutta. Suomessa Kela-korvaukset ovat olleet pieniä ja erityisesti vasemmistopuolueet ovat ajaneet niiden poistamista, vaikka esim. v. 2023 yli miljoona suomalaista sai sairausvakuutuslain mukaisia sairaanhoitokulujen korvauksia (Yksityislääkärin vastaanoton kustannuksia korvattiin tammi–heinäkuussa 2024 yli 50 miljoonalla eurolla – korvausta saaneiden määrä kasvoi maltillisesti | Kelan tietotarjotin.

Lopputuloksena viimeisen 20 vuoden uudistuksista on Suomen omalaatuinen malli, jossa perustason lääkärille pääsystä on tullut jonkinlainen ylellisyystuote: Julkinen terveydenhuolto valikoi vastaanottokäynneille pienen joukon potilaita ilman mitään näyttöä siitä, että tuo valintamenetelmä osuisi kohdalleen tai edistäisi väestön terveyttä. Yksityisen sektorin vastaanotolle taas pääsee hyvin, mutta kustannukset sairaanhoidosta on joutunut maksamaan potilas itse taikka työnantaja.

On surullista, että Suomessa ei osata ottaa oppia muiden Euroopan maiden terveydenhuoltojärjestelmien onnistumisista. Lääkärille pääsyn pitää perustasolla olla helppoa ja asiakaslähtöistä. Perinteinen perhelääkäri – taikka nykytermein omalääkäri – tuntee potilaansa ja pystyy paljon tehokkaampaan toimintaan kuin laitosmainen terveyskeskus eri tarkoituksia varten koottuine tiimeineen. Erilaisten hallinnollisten rakenteiden luomista vahtimaan potilaiden omalääkärin käyttöä on muissa Euroopan maissa pidetty turhana. Suomen uudistuksilla onkin lähinnä onnistuttu tuottamaan hukkaa ja kitkaa palveluihin sekä kasvatettu sote-kustannuksia. Olisikin korkea aika palvelujen keskittämisen sijaan vahvistaa perusterveydenhuoltoa omalääkärijärjestelmällä ja alentaa edelleen hoitoon pääsyn kynnystä korvaamalla sairausvakuutusjärjestelmästä tuon palvelun käytöstä aiheutuvat kohtuulliset kulut.