Perustuslaki, välttämättömyys ja koronan toinen aalto

Suomessa koronan ensimmäinen aalto tukahdutettiin toteamalla poikkeusolot ja ottamalla maaliskuussa käyttöön valmiuslain valtioneuvostolle antamat toimintavalmiudet. Poikkeustilan tuoma kriisitietoisuus lisäsi suomalaisten halua noudattaa viranomaisohjeita ja henkilökohtaisia suojatoimia, mikä johti monia muita maita parempaan onnistumiseen koronatartuntojen leviämisen estämisessä. Koronaepidemian toisen aallon osalta hallituksen tavoitteena on ollut, että epidemian hallinta tapahtuu alueellisten viranomaisten normaaleilla toimivaltuuksilla. Alueellisten viranomaisten toimivaltuuksia on epidemian tuomien kokemusten perusteella kuitenkin haluttu myös lisätä esittämällä tartuntatautilakiin määräaikaisia lisävaltuuksia.

Keväällä moni oikeustieteen asiantuntija oli huolissaan siitä, että yleisvaarallisen tartuntataudin leviämisen estämisessä joudutaan vetoamaan poikkeusoloihin ja käyttämään epidemian rajoittamiseen melko huonosti sopivia valmiuslain säädöksiä. Ns. normaalisuusperiaatteen mukaisesti tavallisen lainsäädännön pitäisi riittää epidemiatilanteessa ja antaa eri viranomaisille niiden tarvitsemat toimivaltuudet. Syyskuussa lausunnoilla ollut luonnos hallituksen esitykseksi tartuntatautilain väliaikaisesta muuttamisesta (https://www.lausuntopalvelu.fi/FI/Proposal/Participation?proposalId=d52927fa-9c2e-4c31-9051-3693fe47f698), jossa viranomaisten toimivaltuuksia haluttiin lisätä pandemiatilannetta vastaaviksi, sai kuitenkin osakseen voimakasta kritiikkiä. Esityksessä ehdotettiin alueellisille viranomaisille mahdollisuutta esim. kauppakeskusten yleisten tilojen sulkemiseen sekä muita elinkeinovapauteen puuttuvia toimia. Tartuntatautilain väliaikaista muutosta pidettiin valtiosääntöasiantuntijoiden taholta mini-valmiuslakina ilman valmiuslakiin liittyvää mahdollisuutta eduskunnassa kontrolloida mahdollisten pakkotoimien asianmukaisuutta. Tartuntatautilakiin ehdotetut säädökset koskien matkustamisen terveysturvallisuutta taas tyrmättiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa huonosti valmisteltuina (https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PeVL_32+2020.aspx). Ravintoloiden aukiolorajoituksia koskeva säädösmuutos onneksi sentään rukattiin kuntoon eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa, kun hallituksen alkuperäinen esitys ei vastannut perustuslakivaliokunnan aiemmille rajoitustoimille asettamia edellytyksiä ( https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/LIVE-stv-mietintö-tartuntalaista-koskien-ravintoloiden-aukioloaikoja.aspx).

Tartuntatautilain muutosesitysten karu kohtalo on virittänyt jälleen keskustelua lainvalmistelun tasosta. On kieltämättä huolestuttavaa, jos sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan lainvalmistelu ei pandemiatilanteessa pysty sellaisen säädöskehyksen rakentamiseen, joka vastaisi sekä perustuslain vaatimuksia että mahdollistaisi tehokkaan epidemiatorjunnan. Myös pääministeri Sanna Marin on lausunnoissaan kiinnittänyt huomiota siihen, että lainsäädäntö ei mahdollista niitä toimia, joita hallitus pitää tarpeellisena koronaepidemian torjunnan kannalta (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007634067.html).

Suomen perustuslakia uudistettiin viime vuosituhannen lopulla. Perustuslain perusoikeussäännökset ovat kuitenkin peräisin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta ja siirrettiin käytännössä muuttumattomina uuteen perustuslakiimme. Perusoikeusuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena taas oli saattaa omat kansalliset perusoikeussäännöksemme vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö on kuitenkin viimeisen 20 vuoden aikana voimakkaasti muovannut niitä edellytyksiä, joilla perusoikeuksiin voidaan puuttua. Tartuntatautilain muutosten kannalta lainvalmistelijoille on erityisen haastavaksi osoittautunut ns. välttämättömyysvaatimuksen toteutumisen osoittaminen eli että jonkun perusoikeusjärjestelmälle hyväksyttävän syyn kannalta on välttämätöntä asettaa rajoituksia jokaiselle kuuluville oikeuksille ja vapauksille. Pääministeri Marin on tämän vuoksi ollut huolissaan siitä, ettei lainsäädäntö mahdollista ennakoivaa toimintaa koronaepidemian torjunnassa, vaan että toimenpiteet ovat perustuslain tiukan tulkinnan takia mahdollisia vasta, kun tartuntatauti on jo levinnyt. Esim. ravintola- ja matkailuala on omassa lobbauksessaan aktiivisesti tuonut esiin näkemystä, jonka mukaan elinkeinovapauteen puuttuminen ei saisi olla mahdollista, ennen kuin yleisvaarallinen tauti on osoitetusti levinnyt yökerhoista muuhun väestöön.

Olen itse tutkinut terveydenhuoltolainsäädännön ja perustuslain perusoikeussäännösten suhdetta jo neljällä vuosikymmenellä. On siksi hyvä muistuttaa siitä, että perusoikeuksien rajoittaminen terveysuhan (ml. tarttuvat taudit) takia on täysin mahdollista Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittyneissä valtiossa. Useissa Euroopan maissa onkin asetettu testausvelvoitteita maahan saapuville, karanteeneja riskialueilta tuleville, suljettu baareja ja ravintoloita taikka asetettu ulkonaliikkumiskieltoja väestölle. 1990-luvun perusoikeusuudistuksessa Suomen perusoikeusjärjestelmän haluttiin vastaavan eurooppalaisen oikeusvaltion standardia – tarkoituksena ei silloin todellakaan ollut se, että väestön henkeä ja terveyttä ei jatkossa pystyttäisi suojaamaan erilaisilta terveysuhilta.
Tartuntatautilainsäädännön tarkoituksena on estää tartuntatautien leviäminen väestöön. Lainsäädäntö on siis lähtökohtaisesti luonteeltaan ennakoivaa. Jos tartuntataudin leviämistä estäviin toimiin ryhdytään vasta, kun osa väestöstä on sairastunut tai kuollut, on julkinen valta jo rikkonut velvoitettaan suojata jokaisen henkeä ja terveyttä. En siis missään nimessä allekirjoita sellaista perustuslain tulkintaa, että tartuntataudin rajoittamiseksi tehtäviä perusoikeusrajoituksia voitaisiin toteuttaa vasta, kun uhka on toteutunut.

Eri rajoitusten välttämättömyyden tarkastelusta tulee helposti juristeriaa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen jäsenmaiden käytännöistä sekä kansainvälisten toimijoiden (WHO, ECDC) suosituksista on helppo löytää ns. hyvät käytännöt eli toimet, joita saatavilla olevan tiedon perusteella pidetään välttämättömänä koronaepidemian torjumiseksi demokraattisessa oikeusvaltiossa. En itse löydä mistään perusoikeusuudistuksen esitöistä taikka perustuslakimme valmisteluasiakirjoista tukea sellaiselle käsitykselle, että Suomessa olisi haluttu asettaa muita eurooppalaisia maita tiukemmat kriteerit tartuntatautien torjunnalle. Itse vertaisinkin tartuntatautien torjuntaa liikennesääntöjen liikkumisvapaudelle asettamiin rajoituksiin. Yleisen elämänkokemuksenkin perusteella on selvää, että holtittomalla ja korkealla nopeudella ajamiseen liittyy lisääntynyt riski liikenneonnettomuuksille. Julkisella vallalla ei kuitenkaan ole velvoitetta osoittaa jokaisen yksittäisen liikennemerkin välttämättömyyttä liikenneturvallisuuden kannalta. Olisikin todella eriskummallista juridiikkaa ajatella, että valmiuslain käyttöönoton edellytykset olisivat valtiosääntöoikeudellisesti helpompia kuin tartuntatautilaissa säädetyt toimet yleisvaarallisen tartuntataudin leviämisen estämiseksi.