Riittämätön julkinen rahoitus vaarantaa yhdenvertaiset sote-palvelut

Tasavallan presidentti avasi vuoden 2021 valtiopäivät 3.2.2021. Eduskunnan kevätistuntokauden isona urakkana on sote-uudistuksen käsittely. Hallituksen tavoitteena on saada tuo kaikkiaan 1669 sivun lakipaketti hyväksytyksi eduskunnassa kesään mennessä. Aikatauluja vahtimaan on hallituspuolueista laitettu niin SDP:n Antti Rinne perustuslakivaliokuntaan kuin Keskustan Markus Lohi sosiaali- ja terveysvaliokuntaan. Sosiaali- ja terveysvaliokunta on seuraaville parille kuukaudelle ohjelmoinut satoja asiantuntijakuulemisia. Vaarana isossa lausuntomäärässä on, että lausunnoille käy samoin kuin hallituksen esitysluonnoksesta marraskuussa 2021 annetuille lausunnoille eli ne siirretään kohteliaasti Ö-mappiin ilman, että uudistuksen ongelmia eduskunnassa edes yritetään korjata. Aikataulut kun tuntuvat olevan hallitukselle tärkeämpiä, kuin uudistuksen tavoitteiden toteutuminen.

Itsellenikin on tullut jo neljä asiantuntijakutsua eduskunnan kolmeen eri valiokuntaan, joten viime viikonloput ovat kuluneet lausuntoja kirjoittaen. En valitettavasti itse usko, että uudistus ehdotetussa muodossaan korjaisi terveydenhuoltomme ongelmia. Kyse kun niissä on ennen kaikkea rahoituskriisistä eikä siitä, etteikö paikallishallinto Suomessa toimisi. Suomen nykyistä kuntapohjaista terveydenjärjestelmää pidetään kansainvälisessä vertailussa yleensä hyvin tehokkaana. Koronakriisin aikana Suomen järjestelmä on myös osoittautunut varsin sietokykyiseksi eli resilientiksi.

Suurten ikäluokkien eläköityminen, syntyvyyden lasku sekä siitä seuraava huoltosuhteen heikkeneminen on ollut tiedossa jo parin vuosikymmenen ajan. Kun perustuslakimme turvaa sosiaaliset perusoikeudet ja velvoittaa edistämään perusoikeuksien toteutumista, olisi ollut luontevaa ajatella, että valtiovalta olisi viime vuosina pyrkinyt vahvistamaan palvelujärjestelmää tämän ennakoitavissa olevan tilanteen varalta. Valtiovalta on kuitenkin vuoden 2011 jälkeen leikannut kuntien valtionosuuksia yli 2 mrd eurolla samalla lisäten kuntien tehtäviä. Kunnat on näin ajettu talouskriisiin. Tuon politiikan taka-ajatuksena lienee alun perin ollut talouskurimuksen kautta pakottaa kuntia liitoksiin – kärsijäksi tilanteesta ovat kuitenkin joutuneet sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitsevat asiakkaat ja potilaat.

Useimmilla maamme hallituksilla on viime vaalikausilla tosiasiassa ollut enemmän kiinnostusta hillitä sote-kustannusten kasvua, kuin varmistaa, että jokainen saa riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Valtiovarainministeriön punakynän jälki näkyy myös Marinin hallituksen sote-paketissa sen suunnitelmataloutta muistuttavana keskusjohtoisuutena. Sosiaali- ja terveysministeriön suuri visio väestön terveyden ja hyvinvoinnin parantamisesta sen sijaan loistaa poissaolollaan.

Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän uudistamista on käytetty keppihevosena milloin millekin hallintouudistukselle, jolla on pyritty vahvistamaan kulloinkin hallituksessa olevan koalition valta-asemaa. Milloin tavoitteena on ollut kuntien määrän vähentäminen, milloin yksityisen sektorin roolin lisääminen sote-palveluissa ja milloin uuden hallintoportaan perustaminen. Mikään hallitus ei kuitenkaan ole uskaltanut todeta ääneen, että Suomen sote-rahoitus on täysin riittämättömällä tasolla, kun sitä verrataan muiden Pohjoismaiden tasoon ja erityisesti väestömme muita Pohjoismaita heikompaan terveyteen, joka näkyy mm. elinikäennusteessa ja ns. vältettävissä olevien kuolemien suurena määränä OECD:n tilastoissa.

Tilannetta kaikessa karmeudessaan kuvaa terveysmenojen ja terveydenhuollon julkisen rahoituksen vertailu Ruotsiin. Onhan suomalaisen hyvinvointivaltiopolitiikan keskeisenä tavoitteena aina 1960-luvulta lähtien ollut saavuttaa Ruotsin taso. OECD-aineiston mukaan Suomen terveydenhuollon kokonaiskustannus asukasta kohti vuosina 2017-2019 oli 4 578 euroa, joka on alhaisempi kuin kaikissa muissa Pohjoismaissa. Ruotsissa vastaava luku oli 5782 euroa. OECD:n ennusteen mukaan Suomen terveydenhuollon osuus BKT:sta vuonna 2030 on 11,6 % ja Ruotsissa 13 %. Bruttokansantuotteen ja väestön ennustetun kasvun huomioon ottaen terveydenhuollon kustannus asukasta kohti kasvaa Suomessa noin 5 400 euroon, mutta vertailumaa Ruotsissa jo 7 200 euroon. Suomessa sote-rahoitusmallin mukainen julkisen terveydenhuollon rahoituksen asukasta kohti ennakoidaan vuonna 2030 olevan 3 987 euroa, kun vastaava luku Ruotsissa olisi silloin jo 6 144 euroa. Kun v. 2019 julkisen rahoituksen osuus terveysmenoista oli Ruotsissa 43 % Suomea suurempi, olisi julkisen rahoituksen osuus Marinin soten rahoitusmallin toteutuessa vuonna 2030 Ruotsissa jo 54 % Suomea suurempi!

Marinin hallituksenkin sote-uudistuksen yhtenä tarkoituksena on hillitä julkisen sote-menojen kasvua. Ei kuitenkaan ole oletettavissa, että väestön Suomessa vanhetessa palvelutarve vähenisi. Hallintouudistusten väitetään tuovan säästöjä, vaikka tähänastiset kokemukset integroiduista sote-kuntayhtymistä kertovat karua kieltään siitä, ettei palveluintegraatio vähennä kustannuksia. Toki palvelut joillain käyttäjäryhmillä niissä paranevat, mutta nopeampi laajojen palvelujen piiriin pääsy ei asiakaskohtaisia kustannuksia tietenkään vähennä. Ei siksi ole mitenkään odotettavissa, että ehdotettu uusi hallintomalli vähentäisi kustannuksia – uusi hallintoporras, sen vaatimat tietojärjestelmät sekä palkkojen harmonisointi vain vievät aikaisempaa suuremman osan sote-palveluihin suunnatuista varoista.

Sote-uudistuksen rahoitusmalli johtaakin siksi siihen, että Suomessa yksityisen rahoituksen osuus terveydenhuollon rahoituksesta tulee lisääntymään. Samalla ero julkisen terveydenhuollon ja yksityisen terveydenhuollon palvelujen käyttäjien välillä syvenee, mikä on vastoin uudistuksen perustavoitetta lisätä yhdenvertaisuutta ja vähentää terveyseroja. Ainoa tapa turvata yhdenvertaiset terveyspalvelut olisi taata julkisille palveluille riittävä rahoitus. Onkin pelättävissä, että nyt Eduskunnassa olevalla sote-uudistuksella jäämme vuosikymmenien ajaksi kansanterveyden tasossa Pohjoismaiden heikoksi lenkiksi.

LasseLehtonen
Sitoutumaton Espoo

Toimin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin diagnostiikkajohtajana ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professorina. Olen osallistunut terveydenhuollon kehittämiseen mm. Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa sote-uudistuksen valmistelun ja toimeenpanon tuen asiantuntijaryhmässä sekä Euroopan unionin komission eurooppalaisen terveydenhuollon kehittämisen asiantuntijaryhmässä (EXPH). Kuulun myös Eroon koronasta -tutkijaryhmään. Jaan tässä blogissa tietoa ja omia ajatuksiani suomalaisen terveydenhuollon kehitysnäkymistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu