Riittävätkö rahat sekä sisäiseen että ulkoiseen turvallisuuteen

Suomen hallitus päätti budjetin kehysriihen 5.4.2022 varsin nopeassa, vain yhden päivän neuvotteluaikataulussa. Hallitus lisää jo valtion vuoden 2023 talousarvioon puolustusvoimien, rajavartiolaitoksen sekä maamme kyberturvallisuuden rahoitusta kaikkiaan noin 2 miljardilla eurolla. Lisäykset olivat Ukrainan sodan ja Euroopan heikentyneen turvallisuustilanteen takia odotettuja. Puolustusvoimien ylipäällikkö, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesikin lisäyksistä, että jos joskus, niin kyllä ne nyt ovat paikallaan.

Budjettiriihen yhteydessä julkistettu julkisen talouden suunnitelma merkitsee kuitenkin Suomen valtion lisääntyvää velkaantumista (Hallituksen julkisen talouden suunnitelma vuosille 2023–2026: Linjauksia Suomen tulevaisuuden, kestävän kasvun ja turvallisuuden takaamiseksi (valtioneuvosto.fi)). Valtion talouden alijäämä on suunnitelmassa lähivuodet noin 7 miljardin euron tasolla. Summan pitäminen edes tuolla tasolla voi olla haasteellista, kun inflaatio nostaa hintoja ja tuo sitä myötä paineita myös erilaisten etuuksien tason nostamiselle. Ukrainan sodan vaikutukset Euroopan unionin jäsenmaiden talouteen voivat edelleen supistaa Suomenkin talouskasvua ja myös verotuloja. Mikäli valtion lainojen korkotaso nousee (tai oikeammin normalisoituu), pahenee budjettialijäämä entisestään. Kun seuraavat eduskuntavaalit käydään runsaan vuoden päästä, jäävät julkisen talouden pahentuneet ongelmat pääosin seuraavan hallituksen ihmeteltäväksi ja ihmeteltävää julkisen taloutemme kestävässä kehityksessä todellakin on.

Suomen turvallisuusstrategia perustuu ns. kokonaisturvallisuusajatteluun (Kokonaisturvallisuus – Turvallisuuskomitea), jossa yhteiskunnan eri sektorit työskentelevät tiiviissä yhteistoiminnassa eri uhkia torjumassa. Koronapandemian alkuvaiheessa kokonaisturvallisuusstrategian toteuttaminen merkitsi mm. pyrkimystä nopeasti nostaa omavaraisuusastetta erilaisten kriittisten tarvikkeiden osalta. Vaikka Suomeen ei juuri nyt kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa, tullaan valtioneuvoston 14.4. eduskunnalle antamassa turvallisuusselonteossa varmasti arvioimaan mahdollisen Nato-jäsenyyshakemuksen vaikutuksia Suomen kokonaisturvallisuudelle. Erilaisia hybridiuhkia maahamme todennäköisesti kohdistuisi jäsenhakemuksen käsittelyn aikana.

Kokonaisturvallisuuden kannalta keskeistä on, että viranomaisten toiminta ja väestön tarvitsemat välttämättömät palvelut (vesi, energia, sairaanhoito) pystytään turvaamaan tilanteessa kuin tilanteessa. Vakiintumattomat taikka muutoksen kohteena olevat järjestelmät ovat erityisen alttiina häiriöille ja häirinnälle. Valitettava tosiasia on, että tällä hetkellä sairaanhoidon järjestelmämme on melkoisissa vaikeuksissa. Koronapandemian kaksi vuotta toistuvine epidemia-aaltoineen on uuvuttanut sairaanhoidon henkilöstön. Parhaillaan käynnissä oleva hoitohenkilöstön lakko siirtää kiireetöntä hoitoa ja kasvattaa osaltaan hoitojonoja. Mikäli työtaistelun tulos ei hoitoalan järjestöjen jäseniä tyydytä, voi heitä olla vaikea saada sitoutumaan hoitojonojen purkamisen edellyttämään valtavaan urakkaan.

Koronapandemian ja Ukrainan sodan rinnalla Suomessa toimeenpannaan ”yhtä itsenäisyyden ajan suurimmista hallinnollisista uudistuksista” eli sote-uudistusta. Uudistusta valmisteltiin lähes 20 vuotta tietäen, että suurten ikäluokkien vanheneminen tulisi Suomessa lisäämään sairaanhoidon ja vanhustenhuollon palvelutarvetta. Tiedossa oli myös, että ikäluokkien pieneneminen tulisi vähentämään työvoiman tarjontaa samaan aikaan kun työvoiman tarve sosiaali- ja terveydenhuollossa kasvaisi. Ratkaisuna ongelmaan esitettiin hallinnollista uudistusta suuremmista palvelujen järjestäjistä ja sote-palvelujen integrointia, joiden muutosten piti vähentää palvelujen kustannuksia. Todellisuudessa uusi hallintoporras lisää kustannuksia ja palvelujen integrointi on pääsääntöisesti kalliimpi, joskin parempia tuloksia tuova tapa, palvelujen järjestämiseen, kuin yksittäiseen palveluun jonottaminen. Suomessahan tyypillisesti palvelujen saatavuutta ja kustannuksia on koetettu hallita juuri jonojen avulla. Valtion budjettitalouden kannalta sote-uudistus tehtiin vain jakamalla olemassa olevat sote-rahat uudestaan ilman pyrkimystä nostaa palvelujen rahoitusta muiden Pohjoismaiden tasolle. Esim. vanhustenhuollon osalta palvelutason pohjoismaistaminen olisi merkinnyt 1-2 mrd lisäkustannusta julkiselle taloudelle.

Sote-sektorin kustannukset ovat pääosin palkkakustannuksia. Merkittävää julkisen talouden suunnitelmassa on, ettei soten palkkakustannusten nousua ole siinä erityisesti huomioitu. Sanna Marinin hallituksen ajatuksena ilmeisesti on, että sote-uudistus toteutuu tavoitteidensa mukaisena sen vajavaisesta rahoituksesta huolimatta. Toinen vaihtoehto sitten on, että hallitus tietoisesti työntää soten rahoitusongelman seuraavan hallituksen syliin. Itse olen arvioinut, että nykylainsäädännön mukaisen palveluvelvoitteen toteuttaminen (syntynyt hoitovelka huomioiden) ja työvoimapulan aiheuttamat palkankorotukset tulevat nostamaan sote-kustannuksia n. 20 % muutaman lähivuoden kuluessa eli noin 4 miljardilla eurolla nykyisestä n. 21 miljardin euron tasosta.

Muutostilanteessa oleva sote-järjestelmä, sen vajavainen rahoitus sekä työvoimapula tekevät tällä hetkellä sote-sektorista varsin häiriöalttiin osan julkista palvelujärjestelmää. Tämä aiheuttaa huolta myös maamme kokonaisturvallisuuden kannalta. Koronapandemiasta on Suomessa selvitty suhteellisen hyvin, mutta epidemia paljasti myös puutteita sairaanhoidon kestokyvyssä. Ministeri Tuula Haataisen nimittämällä sovittelulautakunnalla (Työministeri asetti sovittelulautakunnan sovittelemaan kunta-alan työriitaa (valtioneuvosto.fi)) onkin melkoisesti pohdittavaa, minkälaisella esityksellä voidaan hoitajien lakko saada päätökseen ja samalla varmistaa, että sairaanhoidon järjestelmämme on toimintakykyinen myös mahdollisissa uusissa kriiseissä.