Soten putoavat hampaat

Sanna Marinin hallitus vie sote-uudistustaan vauhdilla eteenpäin keskellä koronapandemiaa uudistukseen liittyvistä riskeistä huolimatta. Lainsäädännön arviointineuvosto huhki parissa viikossa kasaan lausuntonsa 1400-sivuisesta sote-lakipaketista. Se toi 9.11.2020 antamassaan arviossa esiin joitain kritiikin aiheita erityisesti koskien uudistuksen vaikutusarviota (https://vnk.fi/arviointineuvosto/lausunnot). Arviointineuvosto totesi mm, että vaikutusarvioinnissa pitäisi paremmin huomioida ehdotetuille hyvinvointialueille koituvia kokonaisvaikutuksia, jotka syntyvät niiden rahoitusmallista, kuntien veropohjan muutoksista sekä yksityisten ostopalvelujen käytön rajoittamisesta.

Sote-uudistuksella on kyllä hienoja tavoitteita, jotka ovat toistuneet hallitusohjelmasta toiseen. Marinin hallituksen soten käytännön lähtökohdaksi ovat kuitenkin muodostuneet sote-rahoituksen uusjako ja valtionohjauksen lisääminen. Uudistus onkin resurssoinnin osalta nollasummapeliä, jossa rahaa vain siirretään alueelta toiselle. Julkisten sote-palvelujen rahoitus siirtyy kuitenkin valtion budjettikehyksen osaksi eli valtiovarainministeriön punakynä karsii jatkossa ”turhia” sote-menoja. Esimakua tästä on jo lakipaketissa itsessään, joka lupaa rahoittaa sote-palvelujen arvioidusta tarpeen kasvusta vain 80 %. Näin sote-palvelut kurjistuisivat vuosi vuodelta – mutta vasta seuraavien hallituskausien aikana – kun vähän kerrassaan tapahtuvat rahoitusleikkaukset ulottuvat ainakin vuoteen 2029. Toteutuessaan Marinin hallituksen sote-uudistus merkitsee, ettei Suomi pyrikään saavuttamaan pohjoismaista sote-palvelujen tasoa, vaan tulemme jäämään vuosi vuodelta enemmän jälkeen pohjoismaisen hyvinvointivaltion standardista, jota kuitenkin olemme 60-luvulta lähtien melko menestyksellisesti tavoitelleet. Terveydenhuollon osalta Suomen julkinen rahoitus asukasta kohden on nyt n. 30 % pienempi kuin Ruotsissa. Vanhuspalveluiden rahoitusvaje muihin Pohjoismaihin verrattuna taas on kokonaisuutena 1,5 – 2 mrd euron suuruusluokkaa.

Marinin hallitus markkinoi sote-ehdotuksensa rahoitusta ”tarveperusteiseksi”. Tosiasiassa sote-rahoitus on Suomessa vuoden 1995 jälkeen ollut jatkuvasti tarveperusteista, sillä perusoikeusuudistuksessa sosiaaliset perusoikeudet tehtiin oikeudellisesti sitoviksi, kun perustuslakimme 19 § edellyttää julkisen vallan turvaavan väestölle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Valtio on kuitenkin luistanut ns. rahoitusperiaatteesta eli velvollisuudestaan rahoittaa kunnille lailla määräämänsä tehtävät. Niinpä 2010-luvulla monet kunnat ovat joutuneet kestämättömään taloudelliseen tilanteeseen. Sen sijaan, että kuntien hyvinvointipalvelujen valtionosuuksia olisi korotettu, valtio yrittää nyt korjata tilannetta viemällä kuntien niiden sosiaali- ja terveyspalveluihin kuntaverolla keräämät rahat ja jakamalla ne uudestaan aluepoliittisin perustein. Tätä uusjakoa perustellaan kuntaverokertymältään taloudellisesti taantuvien alueiden suuremmalla ”tarpeella”.

Sosiaali- ja terveysministeriön lakiesityksensä perusteluissa käyttämät tarvelaskelmat eivät kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Suurin ongelma laskelmissa on, että ne eivät mitenkään huomioi tyydyttämätöntä palvelutarvetta, vaan arvioivat vain kuntien ja kuntayhtymien toteutunutta rahankäyttöä. Terveydenhuollon tyydyttämätöntä palvelutarvetta kuvaavat esimerkiksi hoitojonot, joita koronaepidemia on monin paikoin merkittävästi pahentunut, sekä erilaisten väestökyselyiden tulokset. Hoitojonot lähes kaikkiin sote-palveluihin ovat pitemmät Helsingissä kuin vaikkapa Joensuussa (https://www.siunsote.fi/hoitoon-paasy), jonne sote-uudistuksessa kuitenkin siirtyisi merkittävästi lisää rahaa.

EU selvittää eri jäsenmaiden palvelujen tilannetta säännöllisesti toistuvalla SILC-kyselyllä (European Survey on Income and Living Conditions). Suomessa Tilastokeskus koordinoi SILC-tietojen keräystä (https://www.stat.fi/keruu/tuel/index_en.html), jossa vuosittain haastatellaan n. 10 000 taloutta. Eri EU maiden väestöstä v. 2018 keskimäärin 3,2 % raportoi siitä, että he eivät ole saaneet tarvitsemiaan terveyspalveluja. Suomesta vastaava luku oli 5,6 % (https://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php?title=Unmet_health_care_needs_statistics&oldid=461732#Unmet_needs_for_medical_examination_or_treatment). Suomea korkeampi terveydenhuollon tyydyttämätöntä palvelutarvetta raportoiva väestöosuus oli mm. Virossa, Latviassa ja Kreikassa. Suun terveydenhoidon osalta tilanne on vielä huonompi, sillä 6,6 % haastatelluista suomalaisista katsoi jääneensä ilman tarvitsemiaan hammashoidon palveluja. Hammashoidon tarpeen tyydyttymisen osalta Suomi oli EU-maista kuudenneksi huonoin.

Hammashoidon tilanne kuvaa hyvin ehdotetun sote-rahoitusmallin ongelmia. Julkinen hammashoito toimii Suomessa kaiken kaikkiaan melko huonosti ja erityisen huonosti se toimii pääkaupunkiseudulla, jossa julkiseen hammashoitoon pääsy on hyvin vaikeaa. Kun kunnat eivät ole aiemmin pystyneet rahoittamaan suun terveydenhuollon palveluja tarvetta vastaaviksi, ei tähän tarpeeseen tarvittavia rahoja sisälly myöskään uudelleen jaettavaksi ehdotettuun 19,86 mrd euron sote-summaan. Pääkaupunkiseudun huono tilanne huononee rahoituksen vähetessä entisestään ja väestöryhmien erot hammasterveyden osalta kasvavat. Ne, joilla on varaa yksityishammaslääkäriin, säilyttävät kyllä hampaansa.

Marinin hallitus on lisäksi jo aiemmin heikentänyt yksityisen hammashoidon sairausvakuutuskorvauksia rahoittaakseen noilla varoilla vanhuspalvelujen hoitajamitoituksen kustannuksia. Eräs sote-uudistuksen seurauksia näyttäisikin olevan suun terveydenhoidon alennustila. Kun tilannekuvaan vielä liitetään koronaepidemian suun terveydenhuollolle aiheuttama hoitovelka, onkin yhtenä sote-uudistuksen (lainsäädännön arviointineuvostolla huomaamatta jääneenä) vaikutuksena suomalaisten putoavat hampaat.