Terveyskeskusten kaksi todellisuutta

Perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru julkisti 15.10.2019 terveyskeskusten kehittämisohjelman (https://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/stm-tulevaisuuden-sosiaali-ja-terveyskeskus-ohjelma-kayntiin-nyt-panostetaan-peruspalveluihin) ja lupasi 70 milj. euroa lisää rahaa perusterveydenhuollon toiminnan kehittämiseen. Ministeriön uusi kansliapäällikkö Kirsi Varhila taas piti elokuisessa haastattelussaan tutkimustoiminnan lisäämistä terveyskeskuksissa yhtenä tapana lisätä terveyskeskusten vetovoimaa työpaikkana ja toivoi niihin eri alojen erikoislääkäreitä (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006222826.html).

Samaan aikaan kun ministeriö suunnittelee terveyskeskusten tulevaisuutta, valittavat terveyskeskuslääkärit nykyhetken tilannetta. Jopa pääkaupunkiseudulla esim. Vantaan terveyskeskus kärsii vakituisten lääkärien pulasta, eivätkä ns. yleislääketieteen erityiskoulutusta (9 kuukauden jakso) suorittaneet vastavalmistuneet lääkärit halua jäädä sinne töihin (https://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/801447-suuri-tyokuorma-apotti-hoitajien-vaihtuvuus-naiden-syiden-takia-laakarit-lahtevat). Kauemmas kasvukeskuksista lääkäreitä on vaikea saada suurella rahallakaan – itselleni on tullut toisen käden tietoja syrjäseutujen terveyskeskusten tilapäislääkäreiden yli 20 000 euron kuukausipalkoista. Nuoret lääkärit pitävät terveyskeskuksia ankeina työpaikkoina. Lääkäri Lara Juvosen Facebook-kirjoitus terveyskeskustyön uuvuttavuudesta levisi hiljattain mediassa laajalle (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006279162.html).

Monta terveydenhuollon kehittämishanketta käytännössä nähneenä suhtaudun jo hiukan kyynisesti pyörän keksimiseen uudelleen ministeriön työryhmässä. Pisimmälle terveyskeskusten uudistamisyrityksessään pääsi aikanaan Matti Vanhasen II hallitus, joka sentään sai 9 vuotta sitten aikaan nykyisin voimassa olevan terveydenhuoltolain (L 1326/2010). Kyseinen laki pitää sisällään säännökset terveyskeskuksen toiminnan sisällöstä ja se kumosi tältä osin vuoden 1972 kansanterveyslain säännökset. Terveydenhuoltolain yhtenä keskeisenä tavoitteena oli vahvistaa perusterveydenhuollon asemaa. Lain 4 §:n mukaan: ”Kunnan on osoitettava riittävästi voimavaroja kunnan peruspalvelujen valtionosuuden perusteena olevaan terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen sekä terveydenhuollon palveluihin. Terveydenhuollon toimeenpanoon kuuluvia tehtäviä varten kunnan tai sairaanhoitopiirin kuntayhtymän käytettävissä on oltava riittävästi terveydenhuollon ammattihenkilöitä.” Jokainen voi itse arvioida, onko tämä lain velvoite toteutunut.

Yhtenä syynä siihen, etteivät kunnat selviä sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalvelujen tuottamisesta, on pidetty niiden liian pientä kokoa. Moni selvitys onkin vaatinut palvelujen järjestämiselle ”leveämpiä hartioita”. Tosiasia kuitenkin on, että Kauniaisissa palvelut pelaavat ihan hyvin, mutta Helsingin kaupungin terveyskeskuslääkärille on vaikea saada aikaa. Pelkkä kunnan koko ei siis selitä ongelmia. Kunnat ovat lisäksi vapaaehtoisesti luoneet yhteenliittymiä leveämpien hartioiden saavuttamiseksi. Esimerkiksi HYKS:n erityisvastuualueella tällaisia hyvinvointikuntayhtymiä on luotu niin Etelä-Karjalaan (Eksote), Kymenlaaksoon (Kymsote) kuin Päijät-Hämeeseen (PHHYKY). Jostain syystä leveämmät hartiat ja palvelujen integrointi eivät kuitenkaan ole ratkaisset palvelujen järjestämisen ongelmia, vaan kaikki ym. hyvinvointikuntayhtymät ovat hiljattain toteuttaneet yt-menettelyn ja ilmoittaneet vähentävänsä henkilökuntaa. Raha siis lopulta ratkaisee. Jos sitä puuttuu, ei soten ongelmissa auta organisaation koko eikä edes suositusten mukaan toteutettu toimintamalli.

Valtiovarainministeriön taholta sosiaali- ja terveydenhuolto on viime vuosina nähty lähinnä säästökohteena. VM on leikannut kuntien valtionosuuksia, vaatinut palvelujen keskittämistä ja halunnut heikentää sote-henkilöstön palkkakehitystä omilla tuottavuusvaatimuksillaan (esim. ns. KIKY-sopimuksen kautta). Jostain syystä kuitenkin yksittäiset kunnat haluaisivat oman terveyskeskuksen tai sairaalan säilyttää, kun se on paikallisesti merkittävä elinvoiman lähde. Jostain syystä keskittäminen (mm. yhteispäivystykset) on vähentämisen sijaan lisännyt terveydenhuollon kuluja, kun potilaan keskitetyistä päivystyksistä päätyvät aikaisempaa useammin suoraan erikoissairaanhoitoon hoidettavaksi. Jostain syystä palkkojen leikkaukset ovat pahentaneet työvoiman saatavuusongelmia eri puolilla maata, joita korjataan sitten kalliiseen hintaan hankituilla keikkatyöntekijöillä taikka ylitöillä.

Terveydenhuoltolain 34 § edellyttää kunkin sairaanhoitopiirin jäsenkuntien tekevän valtuustokausittain yhteisen järjestämissuunnitelman terveydenhuollon palveluista. Tällaisia suunnitelmia on terveydenhuoltolain voimassa ollessa tehty jo kolme kierrosta. STM ei ole missään vaiheessa tehnyt kunnon analyysiä näiden suunnitelmien havainnoista. Muistan kuitenkin hyvin, että HUS-alueen kuntien ensimmäisessä järjestämissuunnitelman valmistelussa pohdittiin erikoislääkäreiden vastaanottojen aloittamista terveyskeskuksissa. Ajatus kilpistyi siihen, että terveyskeskusten yleislääkärit eivät tätä halunneet, vaan halusivat mieluummin itse hoitaa potilaansa. STM:n ennusteiden mukaan useiden erikoisalojen erikoislääkäristä on eläköitymisen myötä lähivuosina tulossa kova pula, joten sairaalaerikoisalojen vastaanottojen lisääminen terveyskeskuksissa näyttää ministeriön omienkin lukujen valossa mahdottomalle (https://stm.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-00-4093-2).

Ainakin Helsingin yliopisto on ponnistellut viime vuosina kovasti tutkimustoiminnan lisäämiseksi terveyskeskuksissa. Halukkaita tutkijoita ei vaan tahdo terveyskeskuksista löytyä tai jos sellainen löytyy, on hänen työn paljouden takia käytännössä mahdotonta irrottautua tutkimustyöhön, kun sijaista ei ole perustehtävään tarjolla. Lisäksi valtiovalta on jatkuvasti supistanut tutkimusrahoitusta.

Ministeri Kiurun ehdotus rahoituksen lisäämisestä perusterveydenhuoltoon on sen sijaan askel oikeaan suuntaan. Hallitus kuitenkin suunnittelee kiristävänsä perusterveydenhuollon hoitotakuutta, minkä toteuttaminen edellyttäisi merkittävää lisärahoitusta perusterveydenhuoltoon. Lääkärikansanedustaja Aki Linden arvioi ennen eduskuntavaaleja, että tarvittavat 1000 uutta lääkärinvirkaa maksaisivat n. 150 milj. euroa ja että suun terveydenhuollon kuntoon paneminen vaatisi sekin 300 milj. lisärahoitusta. Kuntaliitto puolestaan arvioi, että uudet lääkärinvirat, hoitotakuun kiristäminen ja hoitajamitoitus maksavat n. 450 milj. euroa (https://www.kuntaliitto.fi/tiedotteet/2019/hallitusohjelma-tuo-kunnille-uusia-tehtavia-kuntaliitto-laski-alustavat-hintalaput). Kuntaliiton laskelmista puuttuvat hammashoidon kustannukset, joten terveyskeskuspalvelujen kuntoon saaminen maksaisi ehkä n. 750 milj. euroa vuodessa eli edellyttäisi suunnilleen 20 % tasokorotusta nykyisiin perusterveydenhuollon menoihin.

Vuoden 2011 terveydenhuoltolaki velvoitteineen on hyvä esimerkki ministeriötason virtuaalitodellisuudesta, jossa yhteiskunnan ongelmien ajatellaan korjautuvan pelkästään lakeja säätämällä. Reaalimaailmassa lakien velvoitteiden toteuttaminen edellyttää rahoitusperiaatteen noudattamista valtion budjetissa ja toiminnan todellista resurssointia. Siksi terveyskeskukset elävät nykyään toisessa todellisuudessa kuin niille velvoitteita asettava ministeriö.

LasseLehtonen

Toimin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin hallintoylilääkärinä (nyt virkavapaalla hoitamassa diagnostiikkajohtajan tehtävää) ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professorina. Olen osallistunut terveydenhuollon kehittämiseen mm. Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa sote-uudistuksen valmistelun ja toimeenpanon tuen asiantuntijaryhmässä sekä Euroopan unionin komission eurooppalaisen terveydenhuollon kehittämisen asiantuntijaryhmässä (EXPH). Jaan tässä blogissa tietoa ja ajatuksiani suomalaisen terveydenhuollon kehitysnäkymistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu