Väärää politiikkaa

Talvisodan syttymisestä tulee 30.11.2019 kuluneeksi 80 vuotta. Äitini suku on Karjalan evakkoja Viipurin lähistöltä. Kun Etelä-Karjala kuuluu Hyksin erityisvastuualueeseen, muistuttavat käynnit alueen keskussairaalassa minua myös oman sukuni historiasta. Käyn Lappeenrannassa ollessani joskus myös äitini kummisedän sankarihaudalla – hänen pitkä sotatiensä vei ensin vapaaehtoisena sotamiehenä talvisotaan Taipaleenjoelle ja päättyi sitten Tali-Ihantalaan joukkueenjohtajana venäläisen tarkka-ampujan luotiin. Kotiseudun multiin ei kesällä 1944 enää ollut pääsyä.

Suomen tie talvisotaan on ollut poliittisen historian tutkimuskohde 1960-luvulta alkaen. Ennen Neuvostoliiton hajoamista noissa tutkimuksissa usein esitetty johtopäätös oli, että sotaan päädyttiin Suomen väärän politiikan tuloksena. Myöhempi historiantutkimus on kuitenkin korostanut Neuvostoliiton 1930-luvun ulkopolitiikan ekspansiivista luonnetta – oli tuon politiikan taustalla sitten pyrkimys parempiin puolustusasemiin Saksan uhkaa vastaan (venäläisten historioitsijoiden näkökulma) taikka sosialistisen maailmanvallankumouksen levittäminen (länsieurooppalainen historiantutkimus). Joka tapauksessa 1930-luvun Suomessa pidettiin Neuvostoliittoa uhkana Suomen itsenäisyydelle. Silti Suomen puolustusvoimien varustaminen 1930-luvulla oli puutteellista. Riittävän toimintakyvyn rakentamiseen herättiin aivan liian myöhään, kun tilanne oli jo päällä. Varustautumista rajoitti valtion ikuinen rahapula sekä idealistinen usko siihen, että uhka poistuu kansainvälisen politiikan keinoin.

2020-luvun osalta uhat suomalaista hyvinvointivaltiota kohtaan ovat jo hyvin selvillä. Väestön vanheneminen lisää väistämättä sote-palvelujen kysyntää. Väestörakenteen muutos tyhjentää kiihtyvästi maaseutua ja aluekeskuksia siirtäen nuoremman ja koulutetun väen kasvukeskuksiin tai jopa ulkomaille, mikä vaikeuttaa alueellisen palvelutuotannon ylläpitämistä. Euroopan unionin jäsenenä toimimme Euroopan yhteismarkkinoilla ja yhteisvaluutassa, mikä tarkoittaa melko vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia korkean teknologian tuotteiden hintatasoon Suomessa. Tuota teknologiaa (lääkkeet, lääkintälaitteet ja tietojärjestelmät) tarvitaan kuitenkin koko ajan, jos haluamme pysyä sairaanhoidon nopeassa kehityksessä mukana.

Onkin hämmästyttävää, että 2010-luvulla eri hallitusten hallitusohjelmissa 2020-luvun palvelutarpeeseen on valmistauduttu pääsääntöisesti toistamalla mantraa kustannusten kasvun hillinnästä tarpeellisten resurssien varmistamisen sijasta. Vaikka Rinteen hallituksen hallitusohjelmassa ei ole nimenomaista säästötavoitetta, on sen tavoitteena siirtää sosiaali- ja terveydenhuolto pääosin valtion rahoitettavaksi ja ns. kehysbudjetoinnin alle, mikä käytännössä merkitsee jatkuvaa painetta rahoitusleikkauksiin. Rinteen hallituksen hallitusohjelman kirjaus kestävyysvajeen umpeen kuromisesta perustuu optimistiseen ajatukseen, jonka mukaan ”sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä muun julkishallinnon tuottavuuskasvua vahvistetaan organisatorisin toimin sekä teknologisin keinoin… Kustannusten kasvua pyritään lisäksi hillitsemään erityisesti osaamis-, sosiaali- ja terveyspoliittisin ennaltaehkäisevin toimin.”

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD julkaisi elokuussa eri maiden terveysmenoja koskevan tilastonsa (https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2019/oecd-health-statistics-2019-taloustietoja). Suomen terveydenhuollon käyttötalousmenojen suhde bruttokansantuotteeseen oli vuonna 2017 ao. tilaston mukaan 9,2 %. Ruotsissa vastaava luku oli 11,0 %, Norjassa 10,4 % ja Tanskassa 10,1 %. Valtiovarainministeriö on usein syyttänyt suomalaista terveydenhuoltoa tehottomuudesta. Tällä kertaa OECD:n tilasto ei aiheuttanut kommentteja VM:n taholta. Syynä lienee se, että OECD:n tilaston mukaan terveydenhuollon ostovoimapariteetilla korjatut käyttömenot asukasta kohden olivat Norjassa 47 %, Ruotsissa 28 % ja Tanskassa 22 % suuremmat kuin Suomessa. Suomessa lisäksi terveydenhuollon käyttäjien (mm. asiakasmaksuna) itse maksama osuus on poikkeuksellisen suuri eli yli 20 % terveydenhuollon kuluista.

Kun uhka palvelutarpeen nopeasta kasvusta lähivuosina on hyvin selvillä ja terveydenhuollon rahoituksen taso on objektiivisesti riittämätön pohjoismaisen hyvinvointivaltion tarpeisiin, voisi olettaa valtiovallan laatineen suunnitelman rahoituksen tason korjaamiseksi. Näin erityisesti, koska Suomen perustuslain 19 § takaa jokaiselle oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Tällaista suunnitelmaa ei kuitenkaan Rinteen hallitusohjelmasta löydy. Hyvä esimerkki huonosta suunnittelusta on esimerkiksi varautuminen syöpäpotilaiden määrän kasvuun ja nouseviin hoitokustannuksiin (joka on mm. uuden Euroopan komission terveyspoliittinen painopiste) – koko sanaa syöpä tai syövän hoito ei löydy ollenkaan Rinteen hallitusohjelmasta.

Julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto on pohjoismaisen hyvinvointivaltion ydintä. Puutteellinen varautuminen siihen kohdistuviin uhkiin voi johtua siitä, että sosiaali- ja terveysministeriö ei ole tunnistanut tilannetta, STM:n virkamiehet eivät ole osanneet tai uskaltaneet ehdottaa resurssien lisäämistä taikka poliittiset päättäjät eivät ole ottaneet ehdotuksia huomioon. Kaikki vaihtoehdot ovat huolestuttavia. Ylilääkärikollega Heikki Laine tiivisti asian paljon luetussa Lääkärilehden kolumnissaan toteamalla, että STM:llä on kokonaiskuva täysin hukassa (https://www.laakarilehti.fi/ajassa/verkkokommentti/kokonaiskuva-on-taysin-hukassa/). Ministeriön aika menee laatikkoleikkien suunnitteluun, vaikka jo saadut kokemukset sote-palvelut integroineista hyvinvointikuntayhtymistä ovat jo osoittaneet, ettei hallintorakenteiden järjestely ratkaise sosiaali- ja terveydenhuollon perusongelmaa riittämättömästä rahoituksesta ( esim. https://yle.fi/uutiset/3-10991189). Rahoituksen ongelmia ratkotaankin nyt sote-alalla henkilöstöä vähentämällä (https://www.superlehti.fi/ajankohtaista/hoitoalan-ytt-voiko-syoda-ja-saastaa/) samaan aikaan kun Rinteen hallitus haluaa toisaalla sitovia henkilöstömitoituksia palvelutuotantoon. Tosiasioiden tunnustaminen on kuitenkin viisauden alku: ilman merkittävää rahoituksen lisäämistä sote-palveluihin ei suomalainen hyvinvointivaltio selviä 2020-luvun uhista.

LasseLehtonen

Toimin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin hallintoylilääkärinä (nyt virkavapaalla hoitamassa diagnostiikkajohtajan tehtävää) ja Helsingin yliopiston terveysoikeuden professorina. Olen osallistunut terveydenhuollon kehittämiseen mm. Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa sote-uudistuksen valmistelun ja toimeenpanon tuen asiantuntijaryhmässä sekä Euroopan unionin komission eurooppalaisen terveydenhuollon kehittämisen asiantuntijaryhmässä (EXPH). Jaan tässä blogissa tietoa ja ajatuksiani suomalaisen terveydenhuollon kehitysnäkymistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu