Onko johtajuus Jumalan armosta mennyttä aikaa?
Suomessa on totuttu siihen, että johtajilla on valta ja vastuu – auktoriteetti, joka on perinteisesti juontunut syvältä kansallisista juuristamme. Tässä maassa johtajuutta on pitkään pidetty melkeinpä itsestäänselvänä asiana, jolle on annettu kunnioitusta ja luottoa. ”Johtajuus Jumalan armosta” tai ”management by perkele” (kuten se joidenkin suussa taipuu) ovat olleet suomalaisen yhteiskunnan kiinteitä kivijalkoja, jotka ovat ohjanneet meitä vaikeiden aikojen läpi.
Mutta onko tämä enää ajankohtaista? Kun pääministeri Petteri Orpo totesi hiljattain, että ”management by perkele on mennyttä aikaa”, herää kysymys: Onko suomalainen johtajuuskulttuuri todella muuttunut? Vai haluavatko suomalaiset edelleen nähdä johtajansa vahvoina, päättäväisinä ja joskus jopa hiukan jyrkkinäkin hahmoina?
Väite siitä, että suomalaisten tapa kunnioittaa johtajia on rapautunut, ei ole täysin tuulesta temmattu. Moni muistaa vielä presidentti Urho Kekkosen, jonka valta ja auktoriteetti ulottuivat laajalle – Kekkosen katsottiin jopa ”pelastaneen” Suomen useampaan otteeseen ulkopoliittisilta kriiseiltä. Kekkonen oli auktoriteetti, jonka johdossa kansa tunsi olonsa turvalliseksi ja vakaaksi. Joskaan jälkipyykiltäkään ei ole voitu välttyä ja tuskin kukaan Kekkosen aikaa takaisin kaipaa.
Nyt elämme kuitenkin ajassa, jossa johtajuus on murroksessa. Maailma digitalisoituu ja demokratia korostuu. Auktoriteettien kyseenalaistaminen ei ole enää kapinaa, vaan kansanvallassa oletusarvo. Onko silti niin, että suomalainen mentaliteetti kaipaa yhä voimakasta johtajaa, joka sanoo asiat suoraan, ilman pehmittelyä ja kiertelemistä?
Orpon lausunto osuu aikaan, jolloin julkisuudessa on esitetty vaatimuksia pehmeämmästä ja osallistavammasta johtajuudesta. Tämä ei ole sattumaa – Suomen johtamiskulttuuri on saanut vaikutteita kansainvälisistä tuulista, joissa painotetaan avointa dialogia, yhteisöllisyyttä ja jaettua päätöksentekoa. Mutta kuinka hyvin tämä todellisuudessa toimii suomalaisten parissa? Onko tavallinen Matti Meikäläinen valmis hyväksymään johtajansa, joka pyytää ja anelee konsensusta, eikä sanele suuntaviivoja?
Johtamisen asiantuntija Jari Hakanen on todennut, että suomalaisten perinteinen usko auktoriteetteihin on viime vuosina murtunut erityisesti nuoremman sukupolven keskuudessa. Silti, kriisitilanteissa – olipa kyseessä taloudellinen, poliittinen tai turvallisuuteen liittyvä – huomataan nopeasti, kuinka vahvan johtajuuden kaipuu nousee pintaan. Tällöin muistelemme kaiholla niitä aikoja, jolloin presidentin sana oli laki, ja päätökset tehtiin suoraselkäisesti kansan etua ajaen. Meni syteen tai saveen.
Suomen vahva julkinen sektori on perinteisesti nojannut hierarkkiseen johtamismalliin, jossa ylemmän tahon määräyksiä ei kyseenalaisteta. Tämä perintö näkyy edelleen esimerkiksi poliisin, puolustusvoimien ja terveydenhuollon johtamisessa, missä autoritäärinen päätöksenteko koetaan luonnollisena. Vaikka yksityisellä sektorilla on nähty enemmän siirtymistä itseohjautuvuuteen, vahva johtajuus koetaan yhä voimavarana. On muiden muassa voitu havaita, että liiallinen pehmeys ja ylenmääräinen demokraattisuus voivat johtaa ”päättämättömyyden kulttuuriin”.
Orpon lausunto herättääkin kysymyksen: Olemmeko todella valmiita jättämään taakse ”management by perkele” -johtamiskulttuurin? Ja onko suomalainen johtajuus todella muuttunut niin, että autoritäärisyys on täysin kiellettyä? Itse näen kauhulla silmissäni osallistavan lentokapteenin, joka alkaa heti lennon alussa kysellä matkustajilta ja miehistöltä, mitä nappulaa hän ohjaamossa seuraavaksi painaa. Vain ollakseen mukava.
Voisi jopa väittää, että suomalainen sisu, joka on nostanut meidät suosta ennenkin, edellyttää myös vahvaa ja rohkeaa johtajuutta. Historiallisesti olemme olleet pieni kansa suurten voimien varjossa, ja silloin on tarvittu enemmän kuin yksi ääni kuorossa – on tarvittu johtajaa, joka asettuu eturintamaan. Eikö tämä päde yhä? Eivätkö suomalaiset – jos ihan totta puhutaan – kaipaa ainakin hiukan sitä vanhaa johtajuuden selkärankaa, jota vielä parikymmentäkin vuotta sitten niin arvostettiin?
Voi olla, että aika ”johtajuus Jumalan armosta” -tyyppiselle johtamiselle on mennyt, mutta vahvan johtajan kaipuu saattaa silti asua syvällä suomalaisten sielussa. Kriisit ja haasteet tulevat ja menevät, mutta kaipuu vakaaseen ja selkeään johtajuuteen tuntuu pysyvän. Ehkä Orpo on oikeassa – ehkä aika on ajanut vanhan ”management by perkeleen” ohi. Mutta samalla kysymme itseltämme: Onko tämän tilalle tullut mitään, joka todella herättää samaa kunnioitusta? Löytyykö vielä jostain auktoriteettia, joka yhdistää Suomen?
Löytyykö vielä jostain se johtaja – Jumalan armosta tai ei – jolla on kanttia todeta, että leivän vieminen toiselta kädestä on yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti väärin…
Lähteet:
1. Rehn, Alf: https://yle.fi/a/3-10399383, Yle, 2018.
2. Hakanen, Jari: https://www.talouselama.fi/uutiset/suositun-johtamisopin-nimi-arsyttaa-osaa-johtajista-palvelijoiksiko-tassa-pitaisi-sitten-ryhtya/c6693424-cc92-405e-98f6-aa588b790e3d, Talouselämä, 2019.
3. Orpo, Petteri: ”Management by perkele on mennyttä aikaa.”, Helsingin Sanomat, 2024.
”Auktoriteettien kyseenalaistaminen ei ole enää kapinaa, vaan kansanvallassa oletusarvo. Onko silti niin, että suomalainen mentaliteetti kaipaa yhä voimakasta johtajaa, joka sanoo asiat suoraan, ilman pehmittelyä ja kiertelemistä?”
Onko Pääministeri Orpo jättänyt jotain sanomatta suoraan?
Johtajuus tarkoittaa vastuun kantamista ja avointa tietoa, joka tarkoittaa myös arvostelun kohteeksi joutumista. Onko siis ”johtoaseman” ottanut heikko salliessaan avoimen tiedon ja arvostelun?
Tuntuu, että sekoitat kunnioittamisen ja kauhun keskenään, joka kuulostaa Machiavellismille…
Ilmoita asiaton viesti
En kyllä mielestäni niin tee. Yritän nimenomaan tuoda esiin niin perkeleellistä kuin jumalallisia johtamistapaa. Yritän tuoda esiin, että johtaja voi ola luja auktoriteetti ja silti oikeudenmukainen.
Se on tekstini ydinsanoma.
Ilmoita asiaton viesti
Nähdäkseni vahva johtaja on sellainen, joka kestää avoimen arvostelun eikä yritä hiljentää sitä, niin kuin Putin tekee omille kansalaisilleen.
Yleensäkin vastuullisten hakeminen, syyttäminen ja jopa oikeuteen saattaminen on oleellinen osa johtoperustaisia rakenteita, joka perustuu avoimeen tiedonkulkuun = kukaan ei ole sääntöjen yläpuolella.
Ilmoita asiaton viesti
”Nähdäkseni vahva johtaja on sellainen, joka kestää avoimen arvostelun eikä yritä hiljentää sitä, niin kuin Putin tekee omille kansalaisilleen.”
Naulan kantaan. Vahva johtaja ei ota arvostelua itseensä vaan pystyy asettumaan riitojen yläpuolelle. Hän pystyy ottamaan kritiikkiä vastaan tekemisestään ilman, että oma käsitys itsestä muuttuu. Hän pystyy tekemään korjausliikkeitä.
Esimerkki vahvasta johtajasta on Elisabeth II. Kun hovia arvosteltiin, hän kutsui toimittajan luokseen ja kysyi tältä, mitä hänen pitäisi toimittajan mukaan tehdä toisin. Sen jälkeen hovista alettiin nähdä TV-lähetyksiä ja hovin suosio kansan keskuudessa vahvistui.
Ilmoita asiaton viesti
Perkelettä ei tarvita.
Johtamisessa tarvitaan karismaa, joka muodostuu ulkoisesta olemuksesta, ulosannista, tiedoista, taidoista, älystä, kokemuksesta ja ihmisen ”ottamisesta”. Siis ei
”paljon mitään”.
Hiirulaiset pysykööt koloissaan.
Ilmoita asiaton viesti
Olen samaa mieltä kanssasi karisman tärkeydestä, mutta siitä kuitenkin eri mieltä, että mielestäni se yksin ei riitä.
Ainoastaan karismaattinen johtaja kerää ympärilleen pelkkiä hännystelijöitä, joiden pätevyydestä ei voida vakuuttua.
Karismaattinen mutta myös taitava johtaja pystyy pitämään firman menestystekijät talossa – sahaamatta omaa oksaa.
Ilmoita asiaton viesti
Ei, hän tuntee kokemuksellaan ne vaarat. Mutta hän voi itse sortua muodostamaan oman suosikkipiirin, jopa ”tiedonhankkijat”, mitä hänestä puhutaan. Huono juttu.
Mutta riippumaton luottamus on ainoa, jolla karismaattinen johtaja pärjää pitkään.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä perintö näkyy edelleen esimerkiksi poliisin, puolustusvoimien ja terveydenhuollon johtamisessa, missä autoritäärinen päätöksenteko koetaan luonnollisena. Vaikka yksityisellä sektorilla on nähty enemmän siirtymistä itseohjautuvuuteen, vahva johtajuus koetaan yhä voimavarana. On muiden muassa voitu havaita, että liiallinen pehmeys ja ylenmääräinen demokraattisuus voivat johtaa ”päättämättömyyden kulttuuriin”.
____________________________________________________________
Hyvä kirjoitus kaiken kaikkiaan.
Autoritäärinen johtaminen toimii hyvin juuri kriisitilanteissa. Ja en sota-Suomessa haluaisikaan muuta. Kun tykit jylisevät niin lässtysten aika on ohi. Ja muistelisimme näitäkin ns. debatteja täällä ehkä hieman hävettävinä. Toivon vilipttömästi (en yleensä toivo noin mitään) että tuollaista aikaa ei tule koskaan ,aldrig, never, niemal, nunca..
Mutta toki esim. ruotsalaisten keskusteleva kulttuuri on normaalisti parempi. Kun mahdollisimman moni keskustelee asiasta niin silloin päätöksiin sitoudutaan paremmin eikä napista selän takia nyrkkiä puiden.
Mutta esim. Palmen-murha jäi juurikin selvittämättä liian hitauden ja diskuteerauksen takia. Suomessa se olisi selvinnyt. Näin uskon.
Ilmoita asiaton viesti
”Kun tykit jylisevät niin lässytysten aika on ohi.”
Kiitos kehuista ja kiitos itsellesi terävistä ja valaisevista esimerkeistä siihen, miten erilaisille johtamistyyleille ja -opeille on paikkansa erilaisissa tilanteissa!
Palmen selvittämätön murha oli erinomainen esimerkki tilanteesta, johon diskuteeraava johtaminen ei ole ollut omiaan ratkaisemaan murhaa.
Ilmoita asiaton viesti
Normaalitilanteissa ryhmän muodostama päätös, ryhmäpäätös, voittaa oikeana lähes aina yksilöpäätöksen.
Ilmoita asiaton viesti
…Ryhmässäkin voidaan harhautua ryhmäsokeuteen, kuten mm.Fortumin kohdalla ovat jotkut arvelleet…?
Ilmoita asiaton viesti
Politiikassa johtajuutta ilmenee sattumanvaraisesti, sillä vaaleissa arvotaan ja lototaan johtajat.
– Esim. Trump on sen sijaan JOHTAJA jumalan armosta-ja pyynnöstä, kuten kaikki häntä siunailevat Amerikoissa tietävät.
Primus inter pares.
Ilmoita asiaton viesti