Oikeudellista arviointia pääministerin sijaistamisesta Eurooppa-neuvoston kokouksessa

Taustaksi

Eurooppa-neuvosto sai virallisen EU:n toimielimen aseman Lissabonin sopimuksella vuodesta 2009 alkaen.  Suomen unionijäsenyyden alkuvuosina käytiin pitkään poliittista debattia siitä, onko oikea Suomen edustaja tasavallan presidentti vai pääministeri. Lopulta kysymys ratkaistiin perustuslain uudistuksella, jossa säädettiin, että pääministeri on yksiselitteisesti Suomen edustaja Eurooppa-neuvostossa.

 

Tällä viikolla pääministeri Marin joutui poistumaan koronavirus-altistumisen vuoksi Eurooppa-neuvoston kokouksesta. Valtioneuvoston kanslian tiedotteen mukaan Ruotsin pääministeri Stefan Löfven edusti Suomea loppukokouksen ajan. Tämä on aikaansaanut jonkin verran verkkokeskustelua siitä, mihin tällainen menettely toisen maan sijaistamisesta perustuu ja miten suhteutuu perustuslain 66 §:n vaatimuksiin pääministerin sijaistamisesta. Pääministerin Eurooppa-asioiden alivaltiosihteeri Jari Luoto on haastattelussaan kuvannut käytössä olevaa menettelyä. Yritän tällä kirjoituksella jäsentää asiaa, miten tämä käytetty toimintamalli voidaan mielestäni perustella oikeudellisesti.

 

EU:n perussopimusten näkökulmista Eurooppa-neuvostoon

Sopimuksen Euroopan unionista (SEU) 10 artiklan 2 kohdan mukaan

”Jäsenvaltiota edustaa Eurooppa-neuvostossa valtion- tai hallituksen päämies ja neuvostossa hallitus, jotka puolestaan ovat demokratian mukaisessa vastuussa joko kansallisille parlamenteilleen tai kansalaisilleen.”

Eurooppa-neuvoston ja neuvoston tehtävänä on siis edustaa jäsenvaltioita, toinen koostuu valtion- tai hallituksen päämiehistä ja toinen jäsenvaltioiden hallitusten edustajista. Saman sopimuksen 15 artiklan 1 kohdassa määritellään Eurooppa-neuvoston yleiseksi tehtäväksi:

”Eurooppa-neuvosto antaa unionille sen kehittämiseksi tarvittavat virikkeet ja määrittelee sen yleiset poliittiset suuntaviivat ja painopisteet. Se ei toimi lainsäätäjänä.”

Saman artiklan 2 kohdan mukaan:

”Eurooppa-neuvostoon kuuluvat jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja. Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn.”

 

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 16 artiklan 1 kohdassa määritellään (ministeri-)neuvoston tehtävistä yleisesti:

”Neuvosto toimii yhdessä Euroopan parlamentin kanssa lainsäätäjänä ja budjettivallan käyttäjänä. Se määrittelee ja sovittaa yhteen unionin politiikkoja perussopimuksissa määrättyjen edellytysten mukaisesti.”

Kun Eurooppa-neuvostoon kuuluvat SEU 15 artiklan 2 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet, koostuu Neuvosto SEU 16(2) artiklan mukaisesti jäsenvaltioiden ministeritason edustajista:

”Neuvosto muodostuu jäsenvaltioiden ministeritason edustajista, joita on yksi kustakin jäsenvaltiosta ja joilla on edustamansa jäsenvaltion hallitusta sitovat valtuudet sekä sille kuuluva äänioikeus.”

 

Eli, voidaan todeta, että sopimuksen systematiikan mukaisesti, edustusoikeus Eurooppa-neuvostossa ja ministerineuvostossa on kirjoitettu eri tavalla. Pelkistäen voitaneen todeta, että Eurooppa-neuvoston voidaan katsoa olevan tietyssä virassa (valtion tai hallituksen päämies) olevista henkilöistä koostuva toimielin, kun taas ministerineuvosto on jäsenmaiden hallitusten erikseen määräytyvistä edustajista koostuva toimielin. Päämies-sanalla voitaisiin mielestäni tulkita tarkoitettavan nimenomaisesti kyseisessä virassa olevaa henkilöä. Toisaalta sanaa voidaan tulkita siten, että viitattaisiin virkaa kulloisellakin hetkellä hoitavaan henkilöön, jolloin tämän sijaisuudet määräytyisivät kansallisen valtiosäännön mukaan.

 

Eurooppa-neuvoston toimintaa määritellään tarkemmin vielä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 235 artiklassa. Artiklan 1 kohdan mukaan ”Eurooppa-neuvoston jäsen voi äänestyksessä edustaa vain yhtä muuta jäsentä.” Tämä luo mielestäni oletuksen siitä, että järjestelmään on sisäänrakennettu ajatus, että jäsenvaltion valtion- tai hallituksenpäämies ei voisi lähettää sijaistaan, vaan sijaisena voisi toimia vain toinen päämies. Ainakin pintapuolisesti arvioituna tätä voitaisiin tulkita siten, että mikäli sijaisen lähettäminen Eurooppa-neuvostoon olisi mahdollista, ei toisen jäsenen edustamista koskevaa säännöstä tarvitsisi olla osana sopimusta.

 

Lisäksi on syytä huomata, että kokoukseen osallistuvien henkilöiden määrää on alemman asteisilla normeilla säännelty hyvinkin tarkkaan. Sääntelymalli on ollut siis määritellä hyvin tarkkaan, keitä kokoukseen voi osallistua. Eurooppa-neuvoston työjärjestyksen 4 artiklassa määrätään kokousrakennukseen kustakin delegaatiosta osallistuvien henkilöiden maksimimäärä:

”Valtuuskuntien, joilla on pääsylupa rakennukseen, jossa Eurooppa-neuvoston kokous pidetään, koko rajoitetaan enintään 20 henkilöön jäsenvaltiota kohden sekä komission osalta ja viiteen korkean edustajan osalta.”

 

Työjärjestystason vertailuna on myös syytä kiinnittää huomiota (ministeri-)Neuvoston työjärjestykseen. Neuvoston työjärjestyksen 4 artiklan mukaan

”Jollei 11 artiklassa tarkoitettua äänioikeuden siirtämistä koskevista säännöksistä muuta johdu, voi neuvoston jäsentä, joka on estynyt osallistumasta istuntoon, edustaa sijainen”

Tämän osalta käytännössä merkitykselliseksi tulee 11 artiklan 3. kohta (joka vastaa SEUT 239 artiklaa), jonka mukaan ”Neuvoston jäsen voi äänestyksessä edustaa vain yhtä muuta jäsentä”.

 

Neuvoston työjärjestyksen kommentaarissa on todettu sijaisuuden tarkoittavan yleensä:

”Käytännössä jäsentä edustaa pysyvä edustaja tai tämän sijainen. Edustajalla ei kuitenkaan ole äänioikeutta, sillä sitä voivat käyttää ainoastaan neuvoston jäsenet.”

Suomen ministerin käsikirjassa todetaan, että sijaisena voi toimia myös valtiosihteeri, joka ei voi käyttää äänivaltaa.

 

EU-tuomioistuin on arvioinut SEU 15(2) tulkintaa vain yhdessä asiassa. Ratkaisussa T-715/19 EU-tuomioistuin katsoi, että sillä ei ollut toimivaltaa määrätä, kenen tulee osallistua Eurooppa-neuvoston kokoukseen. Ratkaisun keskeisissä kohdissa 35–37 todettiin, mm. että

”tällä toimielimellä ei ole SEU 15 artiklan 2 kohtaa soveltaessaan minkäänlaista harkintavaltaa silloin, kun se kutsuu jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Koska tähän määräykseen ei sisälly tätä seikkaa koskevaa täsmennystä, määräys on ymmärrettävä siten, että siinä lähdetään olettamuksesta, jonka mukaan jäsenvaltioiden vastuulla on toteuttaa kansalliset, mukaan lukien perustuslakia koskevat toimenpiteet, joissa määritetään, edustaako niitä tämän toimielimen kokouksissa valtion- vai hallituksen päämies, ja tarvittaessa, voivatko jotkut syyt johtaa siihen, että jompikumpi heistä estyy edustamasta jäsenvaltiotaan Eurooppa-neuvostossa.”

”Tämä päätelmä on tehtävä sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että toimivallan jakoa jäsenvaltion sisällä suojataan SEU 4 artiklan 2 kohdalla, jonka mukaan unionilla on velvollisuus kunnioittaa jäsenvaltioiden kansallista identiteettiä, joka on olennainen osa niiden poliittisia ja valtiosäännön rakenteita, sanotun kuitenkaan rajoittamatta SEU 7 artiklassa määrätyn menettelyn soveltamista tilanteessa”

”Yksin jäsenvaltioiden tehtävänä on siten määrittää kansallisen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti EU 15 artiklan 2 kohdan soveltamista varten, edustaako niitä Eurooppa-neuvoston työskentelyssä valtion- vai hallituksen päämies.”

 

Kyseisestä ratkaisusta voidaan tämän kirjoituksen kannalta tulkita, että sinänsä on selvää, että jäsenvaltiolla on yksinomainen oikeus ratkaista, edustaako sitä Eurooppa-neuvostossa valtion- vai hallituksenpäämies. Kysymykseen sijaistamiskysymyksistä tällä ratkaisulla ei sinänsä mielestäni otettu kantaa.

 

Oikeudellisesti on siis samanaikaisesti selvää, että Eurooppa-neuvostoon voivat osallistua vain valtion- tai hallituksenpäämiehet ja (ministeri-)neuvostoon taas voivat osallistua kunkin maan asianomainen ministeri tai tämän sijainen. Erilaisen kirjoitustavan voidaan mielestäni tulkita olevan tietoinen kannanotto siitä, että toimielimissä kysymys sijaistuksesta tulisi tulkita eri tavalla. Edellä mainittujen SEU ja SEUT- määräysten ja niiden työjärjestyksessä olevien tarkennusten tulkintana voisi mielestäni tulkita sanoa, että Eurooppa-neuvostossa läsnä voi EU-oikeuden näkökulmasta olla vain kunkin jäsenvaltion valtion- tai hallituksenpäämies, eikä sijaistaminen ole mahdollista. Tätä on kuitenkin syytä katsoa myös perustuslakimme kannalta.

 

Suomen perustuslain näkökulma Eurooppa-neuvostoon

Perustuslain 66 § 2 momentin mukaan ”Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa.” Perustuslain 97 § 2 momentin mukaan

”Pääministerin tulee antaa eduskunnalle tai sen valiokunnalle tietoja Eurooppa-neuvoston kokouksessa käsiteltävistä asioista etukäteen sekä viipymättä kokouksen jälkeen.”

Nämä säännökset muodostavat sinänsä selkeän kokonaisuuden, joka nimeää pääministerin yksiselitteisesti Suomen edustajaksi Eurooppa-neuvostossa. Pääministerin tulee selvittää eduskunnan kanta Eurooppa-neuvostossa käsiteltäviin asioihin ja raportoida kokouksen asioista jälkikäteen.

 

Sinänsä kyseisten pykälien normaalisisältö on tämän kirjoituksen pohdinnan kannalta selkeää, joten keskityn arvioimaan 66 § 2 momentin ja 66 § 3 momentin välistä suhdetta. Viimeksi mainitun momentin mukaan

”Pääministerin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri ja tämänkin ollessa estynyt virkavuosiltaan vanhin ministeri.”

Kyseinen sijaisuutta koskeva momentti on perustuslain alkuperäisiä säännöksiä. Näiden kahden momentin välistä suhdetta on arvioitu pääministerin EU-toimivaltaa koskevan nykyisen perustuslain 66 § 2 momentin lisäyksen yhteydessä. Hallituksen esityksessä todettiin tuolloin:

”Pääministerin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa perustuslain 66 §:n 2 momentin mukaan pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri ja tämänkin ollessa estynyt virkavuosiltaan vanhin ministeri (PeVL 2/2010 vp, s. 3/I). Käytännössä perustuslain 66 §:n 2 momentissa tarkoitettu pääministerin sijainen on edustanut Suomea Eurooppaneuvoston kokouksessa vain muutaman kerran.”

 

Pääministerin sijaisen mahdollinen läsnäolo Eurooppa-neuvostossa on myös mainittu, kun on arvioitu mahdollisuutta siihen, että tasavallan presidentti osallistuisi poikkeuksellisesti Eurooppa-neuvostoon. Esitöissä on nimenomaisesti lausuttu, että:

”Pääministeri tai pääministerin sijaisena oleva ministeri toimisi kuitenkin myös tällöin Suomen äänivaltaa käyttävänä edustajana kokouksessa nyt ehdotetun säännöksen mukaisesti.”

Lisäksi yksityiskohtaisissa perusteluissa todettiin vielä, että

”Pääministerin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa perustuslain 66 §:n 3 momentiksi siirtyvän nykyisen 2 momentin mukaan pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri ja tämänkin ollessa estynyt virkavuosiltaan vanhin ministeri. Pääministerin estetilanteissa Suomen edustajana Eurooppa-neuvostossa ja muissa säännöksessä tarkoitetuissa kokouksissa tai tapaamisissa toimisi perustuslain mukaisesti pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri.”

Perustuslakivaliokunta ei ole lausunut näistä poikkeavia kantoja omassa mietinnössään. Sinänsä siis voidaan todeta, että perustuslakimme esityöt lähtevät siitä ajatuksesta, että pääministeriä voisi sijaistaa myös Eurooppa-neuvoston kokouksessa.

Seuraavaksi on syytä katsoa, mitä tarkalleen tällä nykyisen 66 § 3 momentin mukaisella ”pääministerin estyneenä olemisella” tarkoitettaisiin.

 

Pääministerin este

Edellä mainitun perustuslain 66 §:n 3 momentin (alkuperäisen 2 momentin mukaan) pääministerin ollessa estynyt hänen sijaisenaan toimii pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri tai mikäli tämäkin on estynyt, virkavuosiltaan vanhin ministeri. Perustuslain esitöissä (HE 60/2010 vp) tätä perusteltiin todeten:

”Pykälän 2 momentissa säädettäisiin pääministerin sijaisista. Pääministerin ensimmäisenä sijaisena olisi nykyiseen tapaan hänen sijaisekseen määrätty ministeri. Sijaismääräys annettaisiin käytännössä tasavallan presidentin tekemässä valtioneuvoston nimittämispäätöksessä pääministeriksi valitun tekemän ehdotuksen mukaisesti. Sijaismääräyksen tekemisestä ei ole kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi ottaa perustuslakiin nimenomaista säännöstä. Jos pääministerin sijaiseksi määrätty ministerikin olisi estynyt, hoitaisi pääministerin tehtäviä virkavuosiltaan vanhin ministeri. Ehdotus poikkeaisi tältä osin nykyisen hallitusmuodon 39 §:stä, jonka mukaan pääministerin tehtäviä hoitaisi tällöin ”ensimmäinen läsnä oleva ministeri”. Tämä on puolestaan määräytynyt sen mukaan, kuka ministereistä on tullut ensimmäisenä ministerin tehtävään. Ehdotuksen mukaan ratkaisevaa olisi sen sijaan se, kuka ministereistä on toiminut pisimmän aikaa ministerin tehtävässä. Toisin kuin presidentin estyneisyyttä koskeva 59 §, pääministerin estyneisyyttä koskeva säännös tulisi sovellettavaksi sairauden tai muiden sellaisten tosiasiallisten esteiden ohella myös esteellisyystilanteisiin. —”

Sinänsä siis, perustuslain mukainen pääministerin estyneisyys tehtävän hoitoon voisi ajankohtaistua matalammalla kynnyksellä kuin presidentin estyneisyys. Käytännössä pääministerin sijaisena toiminta ajankohtaistuu valtioneuvoston sisäisessä työskentelyssä, esimerkiksi valtioneuvoston yleisistuntojen johtamisessa. Toisena esimerkkinä voidaan todeta, että pääministerin sijaiset toimivat kohtalaisen useinkin eduskunnan kyselytunnilla pääministerin sijaisena tämän ollessa estynyt esimerkiksi EU- tai KV-tehtävien hoitamisen vuoksi.

Keskeinen tulkinnan kohteena oleva esityölausuma liittyy siis ilmaisuun ”estyneisyyttä koskeva säännös tulisi sovellettavaksi sairauden tai muiden sellaisten tosiasiallisten esteiden”. Se, miten tätä lausumaa tulkitaan, on jätetty käytännössä määräytyväksi.

 

Arviointia

Nykyisen perustuslain 66 § 2 momentin esitöissä (ja sitä ennen ns. Taxellin komitean mietinnössä) on todettu, että ” pääministerin sijainen on edustanut Suomea Eurooppaneuvoston kokouksessa vain muutaman kerran.” Tällaisia tilanteita ovat ilmeisesti olleet ainakin kokoukset 1996 ja 2000, kun pääministeri Paavo Lipponen on estynyt sairauden vuoksi osallistumaan kokoukseen. Tuolloin kokouksiin on osallistunut HS:n jutun mukaan silloinen pääministerin sijainen Sauli Niinistö. Sinänsä voidaan myös pohtia, onko tuo tilanne vertailukelpoinen, kun kokouksiin osallistuivat säännönmukaisesti päämiesten lisäksi jäsenmaiden ulkoministerit, jolloin kokoukset olivat osallistujakunnaltaan laajempia. Lisäksi kyse ei ollut EU-perussopimusjärjestelmän virallisen päätöksentekoinstituution toiminnasta.

Pääministeri saa perustuslain 97 § 2 momentin mukaisesti aina ennen Eurooppa-neuvoston kokousta eduskunnalta kannanoton Suomen linjoista asialistaan. Sinänsä siis, niin kauan kuin tämän linjan mukainen viesti Suomen kantana on tullut edustetuksi Eurooppa-neuvostossa, on eduskunnan ilmaisema kanta tullut huomioiduksi. Kansallinen eikä eurooppalainen sääntely sisällä säännöksiä siitä, miten äänivallan luovuttaminen toiselle jäsenmaan edustajalle tapahtuu. Sinänsä voitaneen siis siksi tulkita, että koska erillistä hallintopäätöstä edustuksen siirrosta ei ole tehty, vastuu edustamisesta on em. Eurooppa-neuvostossa säilynyt pääministerillä, jolloin vastuu sinänsä on säilynyt edelleen parlamentaarisen kontrollin piirissä. Käytännössä pääministeri lienee tehnyt ratkaisun siitä, ketä muista päämiehistä hän pyytää edustamaan itseään sen perusteella, voiko pääministeri luottaa siihen, että tämä edustaa Suomen puolesta Suomen kantaa. Esimerkiksi Politico-lehti arvioi, että Löfven pyysi aiemmin Marinia edustamaan häntä, koska

”Marin and Löfven are geographical and ideological neighbors — both lead the social democratic parties of their countries.”

Käytettyä menettelyä ei voitane siis pitää ongelmallisena PL 97 § 2 momentin menettelyedellytysten kannalta, koska parlamentaarinen vastuunalaisuus lienee (ainakin periaatteessa) edelleen säilynyt edustusmallista riippumatta.

Mikäli ennen Eurooppa-neuvoston kokousta tulisi tietoon tilanne, että Suomen pääministeri on estynyt osallistumasta kokoukseen, tulisi arvioitavaksi, miten Suomen kanta tulee edustetuksi. Edellisen tarkastelun pohjalta voitaneen todeta, että ainakin lähtökohtaisesti SEU 15 artiklan 2 kohta estää muun henkilön kuin virassa olevan pääministerin osallistumisen kokoukseen. Toisaalta tulisi tulkittavaksi, missä määrin Suomi voi itse määritellä, ketä tulee pitää kulloinkin Suomen hallituksen päämiehenä. Lähtökohtaisesti kyse on EU-oikeuden tulkinnasta sen osalta, mitä SEU 15(2) artiklan sanalla ”hallituksen päämies” tarkoitetaan. EU-oikeuden etusijaperiaatteen vuoksi lähtökohtaisesti EU-oikeudelle tulisi antaa etusija kansalliseen sääntelyyn nähden. Siksi tulkitsisin itse, että Suomelta voitaisiin etukäteen tiedossa olevan estymisen tilanteessa edellyttää, että Suomi nimenomaisesti etukäteen katsoisi, että pääministeri on niin merkittävissä määrin estynyt, että hänen sijaisensa kokoushetkellä hoitaisi Suomen pääministerin tehtävää kokonaisuudessaan, eikä vain kokouksessa. SEU 15(2) puhuu hallituksen päämiehestä ja mielestäni pääministerin sijainen tulisi laajassa mielessä ”hallituksen päämieheksi” vasta, kun hänen sijaisuutensa on kokonaisvaltainen, eikä vain kokouksen mittainen. Pitäisin itse tällaista tulkintaa SEU-sanamuotoa eniten vastaavana, erityisesti kun otetaan huomioon SEU ja SEUT järjestelmien sanamuodot Eurooppa-neuvostoon ja (ministeri-)neuvostoon osallistujista.

Tätä näkemystä voidaan opponoida siten, että Suomen perustuslaki tai sen esityöt eivät anna pääministerin esteen toteamiseen tarkempia kriteerejä. Mikäli asiaa yritettäisiin tulkita Suomen perustuslaki edellä, päädyttäisiin tilanteeseen, jossa Suomella on näyttövastuu siitä, että Suomen perustuslain mukaisesti pääministerin sijainen on kyseisellä hetkellä hallituksen päämies EU-oikeuden tarkoittamalla tavalla. Sen vuoksi sijaistusjärjestelyitä voitaneen pitää helpompana mallina, mitä tehtiin toisinpäin hiljattain, kun pääministeri Marin piti puheenvuoron Eurooppa-neuvostossa Ruotsin pääministeri Löfvenin puolesta. On syytä myös todeta, että käytännössä kesken kokouksen alkava estyminen ei jätä muita mahdollisuuksia kuin pyytää toisen Eurooppa-neuvoston jäsenen toimimista sijaisena.

 

Lopuksi

Perustuslain esitöiden ja perustuslakivaliokunnan kannanottojen, kuten esim. PeVL 2/2010 vp perusteella voidaan pitää selvänä, että Suomella olisi oikeus lähettää pääministerin sijainen Eurooppa-neuvostoon. Mikäli tällainen tilanne ajankohtaistuisi, tulisi varmasti pohdittavaksi tämä kysymyksenasettelu siitä, että onko SEU 15(2) artiklan kannalta hyväksyttävää lähettää kokoukseen sijainen vai ei. Lähtökohtaisesti tulkitsisin itse, että kynnyksen tulee olla korkealla, mutta sinänsä jossain tilanteissa tämä asetelma voisi ajankohtaistua. On hyvä todeta, että myös muiden maiden edustajien sijaisena toimimiseen voi liittyä haasteita, jos Suomi ei löydä samalla linjalla olevaa Eurooppa-neuvoston jäsentä.

Menemättä tarkemmin oikeuskirjallisuuteen, tulkitsen SEU ja SEUT artiklojen, neuvoston työjärjestyksen, Suomen perustuslain ja sen esitöiden perustella tällaisen tulkinnan alkuperäiseen kysymykseen, että ”Lähtökohtaisesti Eurooppa-neuvostoon ei voi osallistua muu kuin valtion- tai hallituksenpäämies, mutta erikseen on arvioitava, voisiko sijaisen lähettäminen olla perusteltua jossain PL 66 § 3 momentin tarkoittamassa estymistilanteessa”.

Osaltani tämä on lähinnä ko. lähteiden perusteella esitetty mielipide, miten itse tulkitsisin asiaa. Esimerkiksi oikeuskirjallisuuden analyysilla voisi saada tähän vielä syvällisemmin perustellun näkemyksen.

 

Lauri Koskentausta

oikeustieteen maisteri

Lauri Koskentausta

Valtiosääntöoikeudesta ja politiikasta kiinnostunut juristi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu