Venäjän vallan aika Ruotsi-vihan alkulähteenä

Aluksi

 

Jan Sederholmin kirja: ”Sveskhatet och Finlands två verkligheter” sisältää kappaleet:

 

  1. Muinainen suomalaisuus
  2. Viikinkiaika ja ristiretket
  3. Ruotsin vallan aika
  4. Venäjän vallan aika
  5. Itsenäisyys
  6. Sota
  7. Jälleenrakennus
  8. Kieliterrori

 

Olen referoinut kappaleita 1 ja 2 täällä.

 

Seuraavassa käyn läpi kappaleita 3 ja 4, Ruotsin– ja Venäjän vallan aika.

 

 

  1. Ruotsin vallan aika

 

Kirjan kahden ensimmäisen kappaleen käsittely päättyi pohdintaan siirtomaa-termin soveltuvuudesta Suomen ja Ruotsin suhteessa. Kolonialismi on perinteisesti ymmärretty toiminnaksi, jossa jotakin, yleensä merentakaista maantieteellistä aluetta pidetään hallussa sen jälkeen, kun se on ensin saatu haltuun valloittamalla tai uudisasuttamalla. Kansantajuisesti ajatellen Suomea voisi näin ollen pitää Ruotsin siirtomaana. Sederholm kuitenkin kiisti tämän mm. vedoten Kari Tarkiaiseen:

 

”Vanha, mutta melko yleinen suomalaiskansallinen käsitys on ollut, että ruotsalaiset valloittivat ja kolonialisoivat Suomen väkisin. Tämän käsityksen mukaan ruotsalaisten kieli ja kulttuuri hallitsisivat, kun taas kansa, suomalaiset, alistettiin sekä kielellisesti että sosiaalisesti”, kirjoittaa historioitsija Kari Tarkiainen kirjassaan ”Österland”. Tämä ajatus, jonka juuret ovat monien nykysuomalaisten monimutkaisessa suhteessa ruotsin kieleen, ei ole historiallisesti tarkka. Se perustuu nykyaikaiseen näkemykseen kolonialismista sellaisena asiana kuin miltä se näytti 1800-luvulla, eikä sovi keskiajalle.” (s.34)

 

Myös esim. Teemu Keskisarja tukee näkemystä kolonialismi-terminologian soveltuvuuden osalta: ”Siirtomaa on väärä sana. Minä puhuisin ennemmin riistomaasta. Ruotsi riisti Suomea, vaikkei rasismin takia, niin riisti kuitenkin, taloudellisesti ja väestötieteellisesti. Suomesta virtasi monta sataa vuotta poispäin hyödylliset ihmiset ja hyödylliset tavarat ja takaisinpäin Ruotsista ei tullut juuri mitään, ei rahaa, ei julkisen sektorin rakennushankkeita. Suomessa ei ole Ruotsin ajan palatseja, satama-altaita tai Ruotsin ajan kanaviakaan. Suomi oli riistomaa ja huomautan vielä, että en ole siitä pätkääkään katkera ruotsalaisille. Se oli normaalia meininkiä 1500-, 1600- ja 1700-luvun maailmassa.”

 

Sederholm puhuu esimerkiksi sotaväestä ja suomalaisista osana Ruotsin joukkoja, mutta ei liiemmin käsittele aihetta Suomen näkökulmasta. Hän kyllä myöntää, että:

 

”On ilmeistä, että Ruotsin suurvalta-aikaan sisältyi

kömpelöitä ja törkeitä väärinkäytöksiä, mutta

nykyaikaisten tosiasioiden valossa on todettava,

että ruotsalaisella kulttuuriperinnöllä on ollut

ratkaiseva merkitys Suomen kehitykselle ja

hyvinvoinnille. Jos suomalaisten talonpoikien

tilannetta verrataan feodaalisen Viron

maaorjuuteen, niin huomataan myös, että Suomi

olisi ollut tuomittu huomattavasti surullisempaan

kohtaloon, jos maasta olisi puuttunut ruotsalainen

vapausperinne (kulturbärande svenska

frihetstraditionen) itäisten sortotoimien vastavoimana.” (s.59)

 

Keskisarjan riistomaa-termi ja Sederholmin käyttämä vapaustraditio-termi lyövät toisiaan korville. Tosin Sederholmin käyttämä termi tulee ymmärtää omassa asiayhteydessään, ajallisesti laajana ja yleisluonteisena kuvauksena maanviljelyksen kehityksestä. Hänen huomionsa vaihtoehtoisesta, surullisemmasta kehityksestä on osuva. Olisiko Suomen pääosin maaseutuväestöstä koostunut armeija osittanut talvisodassa samanlaista maanpuolustustahtoa, jos lähimenneisyys olisikin ollut feodaalinen?

 

Riistomaa-termin käyttö ei tee kenestäkään Ruotsi-vihaajaa, tämän Keskisarjakin haluaa vielä erikseen huomauttaa. Ruotsi-vihan syntipukiksi Sederholm nostaakin Venäjän, aloittaen listauksen isovihasta.

 

 

Isoviha

 

Suuri Pohjan sota (1700-1721) johti Ruotsin suurvalta-ajan päättymiseen ja vajaamiehitetyn Suomen menetykseen. Suomi kärsi sodan aikana isonvihan miehityskaudesta, hirvittävimmästä asiasta mitä Suomessa on koettu. Sederholm kirjoittaa:

 

De finska partisanernas s.k. ”sissi”, verksamhet

 

provocerade ryssarna till

 

repressalier mot ortsbefolkningen. Torterade och

våldtagna kvinnor försköts av sina män och för-

vägrades nattvarden av prästerskapet eftersom de

haft umgänge med Satan. De som lyckats gömma

sig och varken bar spår av misshandel eller blivit

havande mcd ”horungar” misstänktes likafullt för

att ha klarat sig genom att bli ”ryssbrudar”. Demo-

raliserade finländska ämbetsmän som inte flytt till

Sverige under ”den stora folkvandringen” sökte på

hemmafronten i improviserade landskapsmöten

följa svensk lag vid ockupationsmaktens skattere-

kvisitioner och tvångsrekryteringar. Den ryska ad-

ministrationen styrdes från Åbo av desertören f.d.

livdrabanten hos Karl XII Gustav Otto Douglas,

som Peter den Store utnämnt till generalguvernör

i Finland. De ryska galärernas mordbrännarfärd

längs svenska kusten påstods ha varit detaljplane-

rade av förrädaren Gustav Otto, eftersom släkten

Douglas’ svenska egendomar på ett iögonenfal-

lande sätt undgick att skövlas av ryssarna.

Umbärandena under ”Stora Ofredens” åtta år

av rysk ockupation, missväxt, hunger och pest

ledde till att det finska folket tappade tilltron

till Sverige. Befolkningen i Finland hade aldrig

brustit i lojalitet mot svenska kronan men nu

präglades den traditionella finska misstron mot

överheten. Hatet drabbade senare de aningslösa

svenska ämbetsmån vilka efter 1721 återvånde

till Finland utan att ha fått kanna på krigets fasor.

Traumat efter ”Stora ofreden” hade skurit djupt

in i folksjålen och kan Iångt senare spåras under

de kommande seklerna. (s.49)

 

 

Edellinen lyhyesti: Kahdeksan vuotta Venäjän miehityksen, sadon epäonnistumisen,

nälänhädän ja ruttotaudin riivaamana johti siihen, että suomenkieliset suomalaiset

menettivät uskonsa Ruotsiin eli tuon ajan hallintoon. Viha kohdistui Ruotsista v.

1721 jälkeen Ruotsi-Suomeen palanneisiin ruotsalaisiin pahaa aavistamattomiin

virkamiehiin.

 

 

 

 

Pikkuviha

 

Pikkuvihasta Sederholm esittele hataran rakennelman, paikallisen esimerkin, jonka avulla Venäjä esitellään tavallaan syyksi Ruotsia kohtaan tunnetulle vihalle.

Hattujen sota (1741-1743) päättyi Turun rauhaan, jossa Venäjän keisarinna Elisabeth vaati, että raja siirtyi lännemmäksi Kymijoen kohdalle. Sederholm päättelee, että uuden rajan läheisyyden vaikutuksesta talonpojat Elimäen pitäjässä Kymenlaaksossa yhtäkkiä kieltäytyivät taksvärkistä eli päivätyövelvollisuuksista paroni Wreden pelloilla.

 

Esko Linnakangas käsittelee Verokapina-kirjassaan samaa esimerkkiä ja aloittaa

taustoituksen 1600-luvulta, pohtien sotia ja niiden rahoitusta:

 

”Esivallan olemassaolon 1600-luvun maalaisväestö tunsi lähinnä verotuk-

sesta ja muista rasituksista. Valtio rasitti alamaisiaan tavattomasti, mut-

ta sen vastapainoksi tarjoamat palvelukset olivat hyvin vähäisiä. Verotus

oli huikean raskas ja lisäksi sen perusteet tuntuvat nykyajan mittapuun

mukaan epäoikeudenmukaisilta. Talonpojan oli nimittäin maksettava

joka vuosi sama määrä veroa aivan riippumatta siitä, oliko sato ollut hyvä

vai huono. Veron suuruus määräytyi lisäksi mm. erilaisten verolukujen

perusteella, jotka oli säädetty kauan sitten ja kenties kokonaan toisen-

laisissa oloissa. Vihatuin ja pelätyin kruunun alamaisiinsa kohdistamista

rasituksista oli epäilemättä sotaväenotto. Armeijaan yhdellä kertaa viety

miesmäärä sinänsä ollut kovin suuri, eikä mitään yleistä asevelvollisuut-

ta ollut. Sotaväenoton perusteet vaihtelivat; 1680-luvulle saakka vietiin

yleensä mies joka kymmenennestä tai kahdennestakymmenennestä talos-

ta. Mitään määrättyä palvelusaikaa ei ollut, vaan sotilaat saivat marssia

lippujen alla niin kauan kuin heidän katsottiin siihen suinkin pystyvän.

Heidän yhteytensä kotiin ja omaisiin katkesivat; sotilaaksi joutuminen

merkitsi niin ollen elinikäistä karkotus- tai hyvin usein jopa kuoleman-

tuomiota. Armeijaan joutumista pelättiin niin paljon, että talonpojat aset-

tuivat joskus jopa aseelliseen vastarintaan noutajien saapuessa.”

 

Suuri osa sotien juoksevista kuluista katettiin lainalla, jota otettiin varakkailta

yksityishenkilöiltä niin Ruotsista kuin Manner-Euroopastakin.

Lainoista selviytymiseen kruunulla oli kolme pääasiallista keinoa:

  1. a) verotusoikeuden panttaus tai myynti, b) verojen tai tullien vuokraa-

minen sekä c) läänitysten myöntäminen lainanantajille lahjoituksina. (s.136)

 

Läänitys- ja kartanolaitoksen kehittyminen liittyi myös valtakun-

nassa keskeisissä asemissa olevien henkilöiden taloudelliseen ajattelu-

tapaan. Aateli ajatteli, että paras keino edistää maataloutta oli antaa

suurin osa maasta nimenomaan aatelin käsiin. Kartanoiden antaman

esimerkin voimalla maatalous edistyisi. Kruunun taloudessa tämä

ilmenisi lisääntyneinä tullimaksuina ja tuotteisiin liitettyjen verojen

kautta. Se käsitys, että tullit ja valmisteverot voisivat korvata valtion

tulonlähteenä tavanomaiset luontaisverot, osoittautui kuitenkin utopiaksi.

 

Linnakangas siirtyy taustoituksen jälkeen Elimäen esimerkkiin (s.138) ja kuvailee kruunua ja veronvuokraajia vastaan kapinointia:

 

”Talonpoikien käsitys maan omistamisesta poikkesi suuresti aatelisten

ja kirjanoppineiden oman asemansa pönkittämiseksi kehittämästä

maanomistuksen teoreettisesta opista. Talonpoikien omistamisen

oikeuteen ja omaisuuden hallintaan kohdistunut käsitysten ristiriita

synnytti lukuisia riitoja. Niitä oli mm. Elimäellä, josta Kaarle IX oli

lahjoittanut suuria alueita Wreden suvulle palkkioksi siitä, että bal-

tialainen ratsumestari Henrik Wrede oli pelastanut hänen henkensä

(mutta kuollut) Kirkholman taistelussa syksyllä 1605.

Anjalasta ja Värälästä muodostui Elimäen läänityksen tyytymättö-

myyden pesäke… Hovioikeus tuomitsi talonpoikia mielivallan

harjoittamisesta sakkoon. Suurimmaksi syylliseksi todettiin

Matti Sihvo… Olot Elimäellä eivät vieläkään rauhoittuneet…

Sihvo tuomittiin lainsuojattomaksi, joka oli tavattaessa

surmattava ilman armoa. Hänet saatiin kiinni, ja tuomio

pantiin täytäntöön. Matti Sihvosta tuli talonpoikien kaikkialla tun-

tema marttyyri, ja hänen kuolemastaan tuli talonpojille aatelin har-

joittaman sorron symboli.

 

Sederholm taas kuvailee talonpoikien kapinointia seuraavasti:

 

Av försvarstekniska skäl hade

kejsarinnan Elisabeth vid fredsslutet nöjt sig

med att få Peter den Stores svensk-ryska gräns

förskjuten några mil västerut med Kymmene älv

som en ”naturlig” gräns mellan Sverige och det

sek. ”gamla Finland” (egentligen en beteckning

för det forna östra Sverige). Närheten till den nya

gränsen i Kymmenedalen innebar att bönderna i

Elimä socken plötsligt vägrade göra dagsverken

på baron Wredes åkrar. Då militär tillkallades

för att återställa ordningen hade männen smitit

över älven och endast lämnat kvinnor och barn

hemma i stugorna. Fr.o.m. nu kom invånarna

på den svenska sidan av Kymmene älv att bära

öknamnet ”andra sidans hundarna”.  (s. 51)

 

 

Edellisen taustoituksen perusteella lienee kuitenkin selvää, että kyse ei niinkään ole siitä, missä Ruotsi tai ruotsalainen puoli (svenska sidan) sijaitsee. Tapahtumissa ei ollut kyse ”yhtäkkisestä” rajan siirtymisestä ja Venäjän läheisyydestä, vaan talonpoikien yleisemmin kokemasta epäoikeudenmukaisuuden tunteesta.

 

 

  1. Venäjän vallan aika

 

Isovihan lisäksi varsinaiset Sederholmin Ruotsi-vihaa ja sen alkuperää perkaavat kommentit liittyvät Venäjän vallan aikaan. Kirjailija nimeääkin Venäjän vallan ajan Ruotsi-vihan alkulähteeksi (svenskhatets ursprung, s.59). Argumentti etenee kutakuinkin seuraavasti: Venäjä vallan aikainen hallinto sai aikaan herravihan. Tämä herraviha kohdistui ruotsinkielisiin.

 

Sederholm toistaa ajatuksen ”toisen puolen koirista” (andra sidan hundarna), joka annettiin hankalille ja itsepintaisen lainkuuliaisille ”ruotsalaisille” Kymijoen länsipuolella (besvärliga halstarrigt laglydiga ”svenskar”, s.64). Tällä kertaa hän ei anna ymmärtää, että nimitys olisi suomalaisten ja erityisesti suomenkielisten talonpoikien yhtäkkisesti antama nimitys, vaan nyt se oli pikemminkin venäläinen keksintö ja seuraus siitä, että Viipurin lääni liitettiin jälleen muuhun Suomeen.

 

Taustalla tässä Vanhan Suomen alueella ilmenneessä, ristiriitoja herättäneessä tapahtumien ketjussa on ns. lahjoitusmaat. Lahjoitusmaat perustettiin pääasiassa suuren Pohjan sodan aikana vuosina 1713–1721, jolloin Pietari Suuri luovutti Suomessa alueita suosikeilleen. Lahjoitusmaaisäntä eli donataari itse asui tavallisesti Pietarissa ja hänen asettamansa tilanhoitaja, vouti toimi paikallisessa hovissa alueellisena vallankäyttäjänä. Usein nämä voudit olivat taustaltaan saksalaisia tai baltteja ja heidän itsevaltaiset toimintatapansa olivat vieraita paikalliselle väestölle.

 

”Då Viborgs Iän återförenades med Finland

framkallade det våldsamma protester hos Pe-

tersburg-bor som nu plötsligt avkrävdes pass och

utresetillstånd för besök på sina finska gods och

sommarvillor. Bland inflytelserika ryssar såddes

därmed fröet till den fientliga opinion som i slutet

på seklet skulle rikta sina russofila angrepp mot

det självständiga finska storfurstendömets auto-

nomi. Bland de missnöjda donatarierna i Gamla

Finland myntades åter den gamla beteckningen

”andra sidans hundarna” gentemot de besvärliga

halstarrigt laglydiga ”svenskar” som bodde väster

om Kymmene älv.

Vid Alexander I:s död rådde fortfarande oklar-

het om de karelska böndernas rätt till sina hem-

man. Endast de bönder som kunde bevisa att de

betalat skatt fick rätt till sin egendom. Bevisen

fanns emellertid i Stockholm och inte i Peters-

burg.

”Förordningen av 25 nov. 1826 var den blods-

penning, varmed Viborgs läns bönder köpte sig

finländsk medborgarrätt”, skriver J.R Danielson

Kalmari i samband med Viborgs läns återför-

ening. Bönderna vägrade Skriva på nya kontrakt

men Iät sig inte heller godvilligt avhysas från

sina gårdar. Man höll sig undan i skogarna med

husdjur och bohag och när donatarierna inkal-

lade kosacker mot de bönder som kommit fram

ur skogarna för att bärga sin skörd, blev det blo-

diga sammanstötningar med rättsligt efterspel.

Enligt de motvilligt införda svenska principerna

dömdes då länsmannen Strömberg för övervåld

men blev olagligen frigiven på den egenmäktige

ryske generalguvernörens befallning. ”Sådan var

vår autonom” skriver den upprörde fennomanen

Danielson-Kalmari. Då mäktiga ryska herrars

fördel stod på spel trampades den under deras

fötter i stoftet, utan att landet förmådde skydda

sina nyförvärvade medborgare…” Svea Rikes lag

från 1734 borde nu ha tillämpats till böndernas

skydd mot rysk-baltiskt övervåld men i stället

skapade missförhållandena på Karelska Näset

hos folket ett herrehat som inte riktades mot

Ryssland utan mot Sverige (!), kanske för att

fogdarna och länsmännen såsom den vid Poltava

tillfångatagne ”amtmannen” Erik Sederholm ofta

var f.d. karoliner. ”1826 års författning, som

gör en skamfläck i Finlands lagstiftnings historia

(hvarigenom vid pass tjugondedelen av af landets

befolkning rättslös öfverlämnades åt snikna

godsägares och känslolösa förvaltares godtycke),

blef också en hämsko på hela östra Finlands

utveckling”. heter det i Nordisk Familjebok från

  1. De karelska donationsgodsen, med sina

ofta tysk- eller svensktalande fogdar, kastar en

ödesdiger socialpolitisk skugga över de kom-

mande seklernas språkdebatt.” (s.64)

 

Sederholm viittaa v. 1826 asetukseen, joka vahvisti venäläisen aateliston omistusoikeuden Vanhan Suomen lahjoitusmaihin. Se teki talonpojista käytännössä vuokramiehiä, mikä ei tietenkään tyydyttänyt heitä. Veriseksikin äitynyt kapinointi tukahdutettiin, asiaa puitiin tuomioistuimissa, mutta vaikutusvaltaisten venäläisten toimesta lain kirjain poljettiin maahan, koska se oli heidän etujaan vastaan. Tämä nostatti kansassa Ruotsia kohtaan suuntautuneen herravihan.

 

 

Marraskuun kansannousu

 

Puolassa ei hyväksytty autonomisen Puolan kuningaskuntaa Venäjän osana. Väestö ryhtyi kapinaan, jonka venäläiset sotajoukot lopulta kukistivat. Suomessa tämä johti siihen, että suomen kielen käyttö virantoimituksessa ja tuomioistuimissa kiellettiin kokonaan (s.72).

 

”Efter det polska

upproret 1830 var Finland, liksom alla andra

ryska provinser, drabbat av skärpt censur och

myndigheternas språksvårigheter då det gällde

att läsa och kontrollera finskspråkiga publikatio-

ner ökade censorernas panik. I ren desperaton

förbjöd man till sist år 1850 all utgivning på

folkspråket förutom garanterat opolitisk religiös

och ekonomisk litteratur. Kulturlivet fortsatte att

blomstra på svenska men det faktum att landets

finska majoritet inte bevärdigades med en lit-

teratur på sitt eget språk ledde till ett stigande

svenskhat som till dels sökte sina förbilder i Ryss-

land där de främlingshatande sk ”narodnikerna”

inlett en kampanj för återupprättande av ryskans

status.” (s.70)

 

Venäjän toimeenpanema sensuuri johti siis siihen, että Ruotsi-viha kasvoi.

 

 

Yksi kansa, yksi kieli

 

1800-luvun kansallisromanttiseen idealismiin liittyi vahvasti ns. yksi kansa, yksi kieli -ajattelu. Sederholm vetää sen osalta suorat yhtäläisyysmerkit Suomen ja Venäjän tilanteen välille. Venäjällä kansan pariin lähtevien narodnikkien vastavoimana olivat zapadnikit, Europpaan ja länsimaailmaan katseensa suuntavat intellektuellit. Suomen kielen puolustus kääntyy näin ollen Sederholmin katsantokannan mukaan eurooppa- ja länsimielisyyden sijaan sisäänpäin kääntyneeksi muukalaisvihamielisyydeksi. ”Suomessa otettiin mallia Venäjältä, jossa saksaa ja ranskaa puhuva yläluokka suunniteltiin pakkovenäläistettävän. Suomen ristiriitainen kielitilanne käännettiin suoraan vastaamaan narodnikkista ja zapodnikkista terminologiaa ja samanlaista dialektista asetelmaa.” (s.72)

 

Suomen kielen käytön osalta muutoksia aiheutti v. 1863 veriseksi äitynyt Puolan kapina, joka uhkasi koko keisarikunnan rauhaa erityisesti reuna-alueilla. Tilannetta rauhoittaakseen Aleksanteri II kutsui Suomen säätyjen – aateliston, papiston, porvariston ja talonpoikien – edustajat valtiopäiville koolle. Kieliasetus paransi suomen kielen asemaa, suomen kieltä saisi ruotsin kielen rinnalla käyttää valtion virastoissa ja tuomioistuimissa, mikä oli aiemmin ollut kiellettyä. Sederholm toteaa J.V. Snellmanin olleen uudistuksen takana. Hän jatkaa:

 

” Johan Vilhelm Snellman hade efter en av-

bruten karriär som publicist i Sverige under sin

vistelse i Tyskland stiftat bekantskap med Hegels

lära om nationalstaten och blivit övertygad om

enspråkighetens avgörande betydelse för en na-

tions ”livskraft”. Den svenskspråkige Snellman

som aldrig lärde sig finska ansåg att hela den

bildade klassen skulle tvingas lära sig tala finska

eftersom landet inte hunnit försvenskas under

den tid man tillhört Sverige. Modellen fanns ju

på nära håll i Ryssland där den tysk- och fransk-

talande överklassen i enlighet med Hegels lära

på motsvarande sätt skulle tvingas lära sig ryska.

Finlands kluvna språksituation direktöversat-

tes i ”narodniska” och ”zapadniska” termer med

motsvarande och likartad dialektik. ”Slavofilernas

och fennomanernas tankar hade alltså sina röt-

ter i en gemensam idévärld,” skriver historikern

Jutikkala.” l Finland kan man fr.o.m. Heidens

tid tydligt se hur representanterna för den ryska

regeringsmakten utnyttjade fennomanernas va-

pen och argument i förhållande till svenskarna i

senaten. ”

För sent insåg fennomanerna att det

imperialistiska slutmålet alltid varit en total för-

ryskning av hela Finland.” (s. 72)

 

 

Sederholm jatkaa:

 

Kapitalismin nousu loi uusia yhteiskuntakerrostumia,

jotka olivat entistä riippumattomampia johtavista,

korkeamman statuksen ruotsinkielisistä virkaatekevistä.

Mm. Heikki Ylikangas on todennut, että suomen

kieleen kohdistuneen kiinnostuksen taustalla

oli fennomaanien tavoite päästä osaksi

byrokraattista valtakoneistoa. Sederholm katsoo,

että uusi suomalaismielinen älymystö liittoutui

venäläisessä virkakunnassa parveilevien

narodnikkien kanssa päästäkseen aiemmin sakasalaisen

tai ruotsinkielisen upseeriaateliston täyttämiin virkoihin

Suomalaismieliset tekivät tämän tunteellisesti, ääni väristen,

”viattoman” Suomen kansan nimissä. Vänäläiset uskoivat

virheellisesti, että Suomen kansa olisi Baltian maaorjuuteen

alistetun väestön tapaan liian primitiivistä kyetäkseen

myöhemmin vastustamaan tulevaa venäläistämistä. Siksi

tsaarin valtakoneisto suhtautui suomalaismielisten

toimiin myötämielisesti. Slavofiilit Katkov (tunnettu mm.

iskulauseestaan Venäjä venäläisille – siinä menestyksen tunnus)

ja Lohvitski korostivat innokkaasti suomalaisia ​​maan omana

”luonnollisena” alkuperäisenä populaationa, jolla

oli alusta asti ollut läheiset yhteydet tsaarin

Suuren Pyhän Venäjän kanssa. Lähinnä Seurahuoneen

asiakaskuntana tunnettua

ruotsinkielistä väkeä voitaisiin siis pitää myöhempänä

Suomeen muuttaneena ”ulkomaalaisena” elementtinä

samaan tapaan kuin Saksalaisen ritarikunnan ristiretkeläisten

jälkeläisiä Virossa. (s.74)

 

Sederholm esittelee siis nationalismin nousun Venäjällä eräänlaisena primus motor -tekijänä, alkuunpanevana voimana sille, että Suomen suurruhtinaskunnassa koko ruotsalainen hallinto nähtiin vieraana ja tänne tuotuna elementtinä. Tämä venäläinen näkemys sai laajalti jalansijaa suomenkielisten nationalistien parissa (s.59).

 

Suuret nälkävuodet

 

Suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. 1860 – ja 70-luku johti mm. laajaan maastamuuttoon Suomesta. Sederholm kertoo kuinka sisämaan suomenkielisten ja rannikkoseudun ruotsinkielisten alueiden elintasoerot pistivät aikalaisten silmään:

 

I Finland bemödar man sig under hungeråren

På 70-80-talen att frikänna tsarväldet och hyllar

frenetiskt det ”storsinta” Ryssland eftersom man

inte ville dela det oppositionella Polens sorgliga

öde. Demografiskt kom högkonjunkturen inom

sjöfarten efter Krimkriget främst att gynna den

längs kusterna bosatta sjövana svenskspråkiga

befolkningen medan de barkbrödsätande fin-

narna uppe i skogarna endast indirekt, via den

skogsskövlande tjärbränningen, gynnades av den

blomstrande sjöfarten längs kusten. Speciellt

efter nödåret 1867 då skörden slog fel i det frost-

härjade inre av landet och hungrande och sjuka

drog fram längs vägarna, stack de svenskspråkiga

kustbygdernas välstånd i ögat. Till saken hörde

att frostnätterna främst hade drabbat de karga

finska bygderna norr om den skyddande Salpaus-

selkä medan den bördiga svenskbygden i Nyland

i viss mån skonats.

 

Lopuksi

 

Sederholmin analyysi Ruotsi-vihasta on vahvoilla kun hän taustoittaa herravihan syntyä isonvihan, lahjoitusmaiden tai Puolan kapinan kaltaisilla historiallisilla faktoilla. Kirja ei kuitenkaan pidättäydy vain historiallisten, yleisesti tunnustettujen tapahtumien ja vastakkainasetteluiden tasolla, vaan äityy välillä melkoiseksi anekdootteja viliseväksi vuodatukseksi. Loppuun yksi tällainen:

 

Då språkreformen i Finland genomfördes och

Kejserliga Alexandersuniveritetet i Helsingfors

officiellt blev tvåspråkigt, hade många svensk-

språkiga akademiker och tjänstemän redan valt

att genomdriva sin egen privata språkreform i

hemmet. Barnen, tillhörande släkter, som under

det tidiga 1800-talet administrerat landet och

dominerat dess kulturliv, förbjöds strängeligen

att tala svenska och sattes i finsk skola. Genom

finska språket skaffade sig de idealistiska finskna-

tionalisterna visserligen en ny identitet men det

krävde också stor ansträngning och självövervin-

nelse.

 

Familjen Hahnsson (sedermera Haahti)

värnade ambitiöst om sina barns finskspråkighet

under en vistelse i Nådendal där deras lille son

riskerade att lära sig svenska genom sin nyetab-

lerade vänskap med den svenskspråkige grannens

pojke. Efter fastighetsägarens benägna tillstånd

och på egen bekostnad Iät paret Hahnsson bygga

ett högt plank mellan gårdarna så att pojkarna

inte längre kunde leka tillsammans. Förbudet att

tala svenska grundmurade hos många barn den

bisarra övertygelsen att hjärnan var som en hink

som flödade över om man fyllde den med alltför

många språk. Denna uppfattning har av finskhets-

ivrarna upphöjts till ett axiom på vilket man kan

bygga hela den fenomanska antisvenska ideologi

som fortfarande i dag gör sig gällande. I sin bok

”Så blir barn tvåspråkiga” framhåller språkman-

nen Niclas Abrahamsson att människan inte har

någon biologisk gräns för hur många språk hon

kan utveckla och att det finns vuxna som lärt sig

80 språk. På finskt håll är man dock fortfarande

i dag bergfast övertygad om flerspråkighetens

skadlighet. ”Människohjärnan var byggd bara för

ett språk åt gången”, skriver Mikael Niemi i sin

bok Mannen som dog som en lax. ” Det handlade

helt enkelt om minneskapacitet, proppade man

in alltför många ord medan barnen var små blev

förrådet fyllt. Hjärnan skilde sig där inte från

andra förvaringsplatser. Om hjärnan redan under

barndomen överlastades med finska, så rymdes

helt enkelt inte svenskan… ” (s. 84)

 

Sederholm liittää väitetyt argumentit yleisluontoisesti poliittiseen vastapuoleensa eli luo olkiukon. Hän väittää, että suomalaisuusmieliset nykyäänkin omaisivat käsityksen, että aivot ovat rajallinen varastotila (monikielisyys on haitallista) ja tämä käsitys on koko antiruotsalaisen ideologian taustalla. Kärjistys on retorinen tehokeino. Kaikista ruotsin kielen pakollisuutta vastustavista argumenteista ei voi kuitenkaan automaattisesti päätellä, että niiden esittäjä edustaisi antiruotsalaista ideologiaa.  Kielikysymys-teema on varsinaisesti esillä kirjan viimeisessä kappaleessa: Kieliterrori.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu