Kadonnut aika selätetty!

Mutta aika varma olen, että Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -järkäle olisi jäänyt lukemalla lukematta. Sen sijaan kuuntelin Yle Areenalta, kun Erja Manto luki kaikki kymmenen osaa. Kirja oli kesäni äänimaailma. Kuuntelin vatukossa, mustikkametsässä ja viimein puolukkaisessa rinteessä, miten kirjan minäkertoja kuvailee yksityiskohtaisesti matkoja, kaupunkeja, arkkitehtuuria, merinäköalaa, ihmisten asuja, seurapiiriparhaimmiston – kreivien, kreivittärien, ruhtinaiden, ruhtinattarien – keskinäisiä välejä, ilkeilyjä ja pahansuopia juoruja. Tajunnanvirtaa, poukkoilevaa kerrontaa, josta kuitenkin löytyy punaisena lankana muutaman ihmisen kohtalo ja kehityskulku.

Kirja alkaa suudelman kaipuusta – äidin hyvän yön suukon odotuksesta, ja mielestäni se yhden illan vaille jääminen kulkee mukana koko teoksessa: pakkomielteisinä ihastumisina ja rakastumisina, joiden kohteet toki vaihtelevat.
Ensimmäinen kohde on nuoruusvuosien Gilberte ja aikuis- ja nuoruusvuosien Albertine. Omistushalu ja mustasukkaisuus saavat minäkertojan kiemurtelemaan sisäisissä tuskissa ja vahtimaan ja painostamaan kumppania ja estämään häntä tapaamasta muita ihmisiä. Suorastaan vangitsemaan hänet kultaiseen häkkiin.
Koska Albertine mitä ilmeisimmin tykkää myös tytöistä, se tuplaa epäiltävien määrän; ei riitä, että on pidettävä silmällä komeita nuorukaisia, pitää myös kyylätä, ketä tyttöjä Albertine tapailee.
Erään teorian mukaan Albertine oli kuitenkin Albert, tytöksi puettu miespuolinen ihastuksen kohde.

Ja tästä sujuvasti seuraavaan teemaan: kirjasarjassa on kaksi kirjaa – Sodoman ja Gomorran tie 1 ja 2 – joissa puhutaan homoseksuaalisuudesta. Kirjailija esittelee sen kielteisessä valossa: vallankäyttönä, nuorten alisteisessa suhteessa olevien poikien vokotteluna ja suhteella kiristämisenä. Proust oli ilmeisesti itse homoseksuaali, mutta joutui piilottelemaan sitä ajan ilmapiirin vuoksi.

Kirjassa käsitellään myös ranskalaista antisemitismiä Dreyfusin jutun kautta; juutalaistaustainen Dreyfus tuomittiin vuonna 1894, kun hänen väitettiin vuotaneen saksalaisille sotasalaisuuksia. Dreyfus jakaa kirjan henkilöitä syvästi. Osa pitää häntä syyllisenä, osa uskoo hänen syyttömyytensä. Ystävyyssuhteita katkeaa, ihmisiä arvioidaan Dreyfusiin suhtautumisen perusteella. Dreyfus todettiin syyttömäksi vuonna 1906. Marcel Proustin äidin suku oli juutalainen.

Proust kirjoitti kirjasarjaa vuosina 1908–1922, ja sen tapahtumat ulottuvat vuodesta 1879 vuoteen 1919. Ensimmäinen maailmansota ei kovin paljon näy kirjassa, vaikka se osuukin sen tapahtumavuosiin; muutama hyvä ystävä tosin kaatuu rintamalla, minäkertoja pakenee joskus Pariisin taivaalle ilmestyviä pommikoneita.

Sarjan toiseksi viimeinen kirja Pakenija koskettaa mielestäni syvästi kaikkia meitä, jotka olemme menettäneet läheisiämme ja rakkaitamme. Kun ei millään tahtoisi uskoa, että kuolo korjasi hänet. Kun luulee näkevänsä hänestä vilauksen kadun ihmispaljoudessa ja on jo huutamaisillaan hänen nimeään.
Viimeinen kirja Jälleenlöydetty aika summaa minäkertojan elämää ja ikään kuin kertoo koko kirjasarjan kirjoittamisesta. Siinä henkivät menettämisen pelko ja kaipaus. Haikeutta vähän helpottaa se, kun minäkertoja ei millään tahdo tajuta, mitä ikääntyminen ihmiselle tekee – hämmästyksen kuvaaminen nauratti. Tutuilla on kasvoillaan ryppyiset naamiot ja tuhkanharmaat peruukit ja harmaiksi värjätyt parrat – ottaisivat pois ne ja lakkaisivat esittämästä vanhuksia! Totuuden hetki on edessä, kun minäkertoja katsoo itseään peilistä ja löytää samanlaisen ryppyisen ”naamion”.

Marcel Proust eli vuosina 1871-1922. Hänen isänsä oli lääkäri ja epidemiologi Adrien Proust ja äitinsä Jeanne os. Weil. Isä oli katolilainen, äiti juutalainen.

* * * * *
Hannu Mäkelä on kirjoittanut ”opaskirjan” Proustia lukeville.

Lisätietoa kirjasta ja sen taustoista täällä. Artikkeli esittelee mm. kirjan henkilögallerian.

Proustin tyyliä kunnioittava Mika Kukkosen lukijablogi on hurmaava.