Kimeerien kanssa marjassa

Harhamat-kirjan kansi on Elina Warstan käsialaa.

Mitä sanoisit, jos naapurillasi oli miehen keho mutta ilveksen kasvot? Tai ihmisen kasvot ja kotkan vartalo? Jos tuttavarouva munisi peräpäästään munan ja kätkisi sen kompostin lämpöön hautumaan ja toteaisi iloisena että on taas pikkuväkeä tulossa. Tai jos lähimetsän takana talossaan piileskelisi orankirouva, joka pukeutuu naisellisiin vaatteisiin ja on ryövännyt ihmislapsia hoivatakseen.

Aura Koivisto vie lukijat liki koskemattomiin metsiin kimeerien pariin. Kimeeri on eläin/eliö/olio, jossa on kaksi tai useampi geneettisesti erilaista solukantaa. Sanan synonyymi on harhama. Ja Harhamat on Koiviston viime syksynä ilmestyneen kirjan nimi.
Kirjan kertojaminä on uupunut sekä työpaineisiin että ihmisten elämän monimutkaisuuteen. Niinpä hän päättää muuttaa syrjäiseen Aberraniaan, jota kimeerit kansoittavat. Asukkaat ovat kertojaminälle yllätys.
Kertoja käy välillä ihmismaailmassa tapaamassa terapeuttiaan, joka vähintään kohottelee kulmiaan tarinoille Aberranian kimeereistä ja pitää niitä mielen tuottamina harhoina. Ehkä lääkeannostusta pitäisi nostaa?

Kimeerit elävät luonnontahtista elämää, viljelevät ja korjaavat satoa kesäisin, tekevät puhdetöitä talvisin. He syövät kasvisruokaa ja ovat rauhanomaisia ja väkivallattomia. Rottakimeeri käyttää ihmisistä sanaa ”alkeeli”, mikä viittaa ihmisten alkeellisiin ajattelumalleihin.
Koiviston luoma asetelma antaa tilaisuuden katsoa ihmisten elintapoja välimatkan päästä.
Kimeereille ei tule mieleenkään katsoa toista eläintä ruokana, miettiä, miten sen voisi ottaa hengiltä, viipaloida siitä lihapaloja ja laittaa lihapalat pataan kypsymään. He sanovat myös suorat sanat siitä, miten ihminen tuhoaa elämänsä ehtoja kotiplaneetallaan. Ja miksi sodat esitellään aina historian merkittävinä käännekohtina? Miksi ihminen sotii, vaikka hänellä on mahdollisuus sanalliseen kommunikaatioon?

Kirja lähti hiukan tahmeasti liikkeelle ja sen ote oli paikka paikoin saarnaava – samoin ajatteleville suhteellisen tuttua puhetta, mutta ei toimi käännyssaarnana. Ehkä?
Kirjan luontokuvaus hurmasi täysin Saatoin eläytyä siihen, miten kertojaminä nousee ihmiskotkan siiville ja ihailee mäkiä, jokilaaksoja ja metsiä alapuolellaan tai kävelee männyntuoksuisilla metsäpoluilla.

Kirjan kauneimmat lauseet ovat tässä:
”Me elämme myös toisiamme, emme itseämme varten. Myötätunto on syvin ja laajin tunne.  Se on myötäelämistä, siihen mahtuu paljon, ja aina parempi jos siihen sisältyy myös mahdollisuus auttaa. Myötätuntoa voi ja pitääkin opetella. Ihmisillä on siinä paljon parantamisen varaa. Sitä voi oppia, jos sitä pidetään tärkeänä.”
Jos.
Empatia kuuluu elämään ja politiikkaan.

Aura Koivistosta ei tullut biologia, koska yliopisto sijaitsi kaupungissa. Sen sijaan hänestä tuli syrjäkyliä asuttava kirjoitustyöläinen, joka käsittelee luontoa. Lapsuudenkodissa Korkeasaaren eläintarhan johtajan tytär hoiti orpoja pentuja tiikereistä paviaaneihin. Nykyisin Koivisto asuu Kainuussa pienessä rintamamiestalossa. Hän on kirjoittanut tieto- ja kaunokirjoja sekä lapsille että aikuisille.

Aurora Koivisto Harhamat
Elina Warsta kansi
Into-kustannus 2023

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu