Kinnunen kirjoittaa partisaani-iskujen rikkomista

Kansi Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen Kaarna kertoo vaietuista tapahtumista eli neuvostopartisaanien tekemistä iskuista rajan pinnassa jatkosotavuosina. Kirja etenee kahdessa aikatasossa. Tätä päivää (osapuilleen) on sisarusten Martin, Eevan ja Marian tapaaminen ja lapsuuden muistelu Laina-äidin sairas- ja kuolinvuoteen äärellä. Martti on jäänyt synnyinseudulleen, töihin, pitämään huolta äidistä ja lapsuudenkodista, kaksossiskot taas ovat toteuttaneet äitinsä toiveen ja muuttaneet pois rajan kiroista, etelään.
Toisessa aikatasossa edetään tästä päivästä aikahypyin taaksepäin kohti jatkosotavuosia, jolloin partisaanit tekivät iskun Lainan kotikylään. Tuho oli kauheaa: raiskattuja, tapettuja ja vankeuteen Neuvostoliittoon vietyjä siviilejä, poltettuja taloja ja kotieläimiä. Kirjaa lukiessa sydämeen hiipii kauhu: ei, en halua lukea siitä, älä tule vielä tässä kappaleessa eteen.
Kinnunen kuljettaa tapahtumaa kohti ja kuvailee kesäpäivän petollista kauneutta kauheuden aattona. Kirjailija kuitenkin armahtaa: pahimmassa paikassa hän siirtää katseen mäntyihin. Raiskatuksi joutunut Laina, pienten lasten äiti, tuijottaa männynkaarnaa ja yrittää ulkoistaa itsensä pois näkemästä punatähtilakkisia vieraalle haisevia häneen kajoavia partisaaneja.

Kylestyykö suru? Koteloituu kovan suojakuoren alle kuin vaurion jälki männyssä kilpikaarnan alle.
Lainan puoliso Antti sai vammansa rintamalla. Laina ei koskaan puhunut siitä, mitä oli kokenut, Antti sen sijaan kertasi sotamuistojaan miesten kanssa ja turrutti alkoholilla sen, mistä ei voinut puhua. Kirjassa on vaikuttava kohtaus, jossa miehet olivat koolla ja näkivät toisensa ilman vammoja: silmäpuoli sai silmänsä, jalkapuoli jalkansa.
Sodan jälkeen oli edessä jälleenrakennus – ankara työ ja rakennustarvikkeiden haaliminen, kun kaikesta oli pula. Väkivalta oli kotona rajusti läsnäja varjosti varsinkin tyttärien elämää. Laina patisti heitä kovakouraisesti opiskelemaan. Tyttäret eivät voineet ymmärtää, miksi äidillä oli suorastaan päähänpinttymä laittaa heidät niin etelään tai länteen kuin mahdollista.

Muistaminen on yksi kirjan sanoista. Laina muistaa ja yrittää olla muistamatta, kylettyä.
Jokainen perheen lapsista muistaa lapsuutensa hämmästyttävässä määrin eri tavalla. Martille äiti oli läheinen, tytöille kova ja ankara nainen, jota kohtaan aikuiset tytöt tunsivat vihaa tai koleaa välinpitämättömyyttä. Kuolis jo pois. Laina oli ollut hätkähdyttävän kovakourainen; hän saattoi läimiä tyttäriään silmittömästi ja hermostua pikkuasioista.

Neuvostoliittolaiset partisaanit tekivät jatkosodan aikana 45 iskua kyliin sekä yksittäisiä siviilihenkilöitä vastaan maanteillä tai heinäniityillä Kuhmon, Kuusamon, Lieksan, Liperin, Sallan, Savukosken, Sodankylän ja Suomussalmen kunnissa.
Niistä ei sodan aikana huudeltu, eikä pitkään sodan jälkeenkään. Vaientaminen tulee Kaarna-kirjassa kuin isku Lainan kasvoille. Neuvostoliitto väitti, ettei mitään partisaanihyökkäyksiä siviilikohteisiin tapahtunut.  Suomi ei voinut tai halunnut vaatia selvitystä iskujen uhreista. Asiaa on käsitelty suomalaisessa historiankirjoituksessa oikeastaan vasta tällä vuosituhannella. Uhrit vaiennettiin.

– – – – – –

Itse olen syntynyt 13 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Lapsena se tuntui pitkältä turva-ajalta – kaikesta pahasta on kauan. Nyt ymmärrän, miten hirvittävän lyhyt aika se oli.
Vanhempani ja kolme isompaa sisarusta oli paiskattu kylmälle tilalle peltoa raivaamaan ja ojia kaivamaan. Minä sain jo syntyä valmiiseen kotiin ja kuunnella, kun sisarukset muistelivat talon rakentamisvaiheita; nauloista oli ollut meilläkin puute, ihan kuin Lainan ja Antin rakennuksella. Käytettyjä nauloja piti kuulemma suoristaa vasaran avulla.
Isä ei puhunut sodasta, naapurin miehet kyllä. Usein he tulivat kylään sunnuntaina, ja siirtymä Kuuterselälle tai Rukajärvelle tapahtui minuuteissa. Isä tilasi Kansa taisteli -lehteä ja osti kylän ensimmäisen Tuntematon sotilas -kirjan, joka kiersi kylän joka talossa. Sen kuunnelmaversiota kuuntelimme radiosta.
Äitini ei puhunut partisaaneista, sillä hän oli asunut riittävän kaukana rajasta, Ylä-Savossa. Lentokoneista pudotetuista desanteista oli kiertänyt huhuja, ja niinpä äiti ja hänen ystävättärensä, jolla oli pieni vauva, olivat säilyttivät oven pielessä lakanoita ja pitivät läheisessä joessa avantoa auki: sinne, pois kiduttajan käsistä.
Kaarnan sisarusten kotitalo on jäämässä kylmilleen. Kun meidän äitimme kuoli viisi vuotta sitten, myimme talomme metsän kylkiäisinä, pellot oli jo myyty aikaisemmin. Nyt piha ruohottuu ja metsittyy. Kävin pihassa viime kesänä ja totesin, että eipä tässä enää lasten kanssa pihapelejä pelattaisi.

Kaarna on kylmäävää luettavaa, kun samanaikaisesti uutiset syöttävät tietoja siviilien kärsimyksestä Ukrainassa ja Gazassa. Varsinkin, kun tuttavapiiriin kuuluu sotaa paenneita ukrainalaisia, joiden somevirrassa näkyy kuvia heidän tuhoutuneista kotikylistään.

– – – – – –
Tommi Kinnunen, Kaarna 2014 WSOY
Äänikirja Nextory, lukija Eija Ahvo
Kirjailijan sanat

Liisa Kaarina Heiskanen

Opin lukemaan viisivuotiaana.
Kadun vieläkin, että en lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta.
Lapsuuden ammattihaave kirjastonhoitaja.
Lukupiiriläinen. Kirjoitan blogia tunteella, en teorialla.
Kuvassa kanssani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja Hullun kirjoissa, näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Lukiessani mietin, milloin suomalainen suvaitsevaisuus on (ollut) kukkeimmillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu